Nuorisodraamasta kauhuelokuvaksi

Tässä artikkelissa ei tulla pohjustamaan kaikkea aiemmin sanottua. Jotta tämän kirjoituksen voisi ymmärtää, on syytä tutustua sen aiheena olevan "Mörkö"-elokuvan synopsikseen ja katsoa ainakin sen traileri. Samalla voi tykätä siitä facebookissa.

***


Elokuvaprojektimme "Mörkö" on nyt edennyt siihen pisteeseen, mistä varsinainen kauhuelokuva vasta alkaa. Tämä saattaa kuullostaa oudolta, mutta tosi asiassa kaikki tähän astinen, elokuvan ensimmäinen kolmannes, on ollut lähinnä nuorisodraamaa. Seuraavassa kolmanneksessa tahti kiihtyy ja viimeinen näytös onkin sitten silkkaa terroria - näin ainakin toivottavasti.

Miksi tällainen kauhuelokuva sitten käyttää noinkin suuren osan täysin kauhuttomaan materiaaliin? Perustelkaamme hiukan: Ensinnäkään tämä ei ole mikään kauhufilmi. Jo projektin alussa teimme selväksi, että kyseessä on kauhudraama. Haluamme elokuvastamme hyvään tarinaan ja henkilöhahmoihin nojaavan teoksen, joka on emotionaalisesti uskottava. Tämä on elintärkeää sen psykologisen sisällön vuoksi.

Toiseksi olemme vahvasti sitä mieltä, että pelkkä päätön säikyttely ei yksin riitä tekemään elokuvasta millään muotoa pelottavaa. Uskomme, että vain hyvinrakennettujen hahmojen ja uskottavien kemioiden kautta voimme rakentaa sellaisen tilanteen, jossa katsoja todella välittää hahmoistaan vaarassa. Kukaan ei viitsi pelätä pelkän kirkuvan lihan puolesta.

Vaikka siirtymämme onkin tapahtunut hieman "varkain", olemme huomanneet näiden kahden lajityypin olevan sekoitettunakin huomattavan erilaisia ainakin toteutuksen puolesta. Draamassa on keskityttävä ennen muuta dialogin sujumiseen, ilmeiden ja eleiden luonnolliseen esittämiseen ja juuri oikeanlaisten äänenpainojen tarkkailuun. Kaikenlaiset nyansit ovat tärkeitä uskottavien ihmissuhteiden esittämisen kannalta. Henkilökohtaisesti myönnän tällaisen kohtuullisen työlääksi.

Kauhu on monella tapaa paljon suoraviivaisempaa. En ihmettele enää lainkaan, miksi suurin osa kotikutoisista elokuvista on lajityypiltään juuri kauhua. Kauhussa dialogin painoarvo vähenee, visuaalinen ilmaisu korostuu ja katsojan tarkkaavaisuus pikku detaljeihin vähenee salakavalasti. Tämä tekee kauhun tekemisestä huomattavasti sulavampaa ja nopeampaa - tosin ei yhtään sen helpompaa.

Todetaan se jälleen kerran: kauhu on erittäin haastava lajityyppi! Halpojen kikkojen, eli äänen ja kuvan kautta tapahtuva audiovisuaalinen pööpöttely ei missään tapauksessa kanna koko elokuvaa, vaan kauhun olemus täytyy hakea syvemmältä. Se ei toteutuksellisesti ole yhtään niin helppoa kuin miltä se kuulostaa, vaan vaatii paljon luovuutta.

Kauhua on oikeastaan kahta eri lajia, joita kumpaakin hyvä kauhuelokuva osaa hyödyntää: sisäinen (psykologinen) kauhu ja ulkoinen (fyysinen) kauhu. Psykologista kauhua ovat hahmojen mielensisäisiin asioihin, henkilöhistoriaan tai muuhun vastaavaan pohjautuvien epämiellyttävien asioiden, traumojen tai unien hyväksikäyttö. Tähän olemme kiinnittäneet erityisen paljon huomiota jo elokuvan lähtökohdissa. Fyysinen kauhu taas pohjautuu pelkoon omaan ruumiiseen kajoamisesta, haavoittumisesta tai kuolemasta. Lähes kaikki länsimaisen kulttuurin kauhuviihde pohjaa lopulta juuri tällaiseen kauhuun, ainakin nykyään. Fyysisen kauhun leimallinen piirre on ennen muuta väkivalta tai sen uhka.

Tunneköyhä fyysinen kauhu ei kuitenkaan yleensä riitä luomaan sitä tunneta, mikä kauhun perimmäinen tarkoitus on: turvallisesti koettua kauhureaktiota. Tämä johtuu mielestäni siitä, että suurin osa erittäin potenttiaalisistakin kauhuelokuvista tahtoo laukausta pelon siirtymällä suoraan toimintaan, mikä ei varsinaisesti ole enää pelottavaa. Rautalankaesimerkki: Kun murhamies kohottaa veitsensä iskeäkseen sinua, se on pelkoa. Kun hän tappaa sinut... No, mitä pelättävää siinä enää on, vaikka hän söisi aivosi sen jälkeen?

Väkivallan kyllästämä kauhuelokuva toki tuottaa sijaistyydytystä väkivallasta, mutta ei varsinaisesti kauhusta. Kauhureaktion sijaistyydytys vaatii sponttaania pelkoreaktiota, johon pelkkä kuvotus silpottuja ruumiita tai verta kohtaan ei riitä. Iik!:n kauhuelokuvafestivaaleillakin nähty Lucio Fulcin "City of the Living Dead" luetaan siksi syystäkin kauhuelokuvan klassikoksi, mutta erityisen pelottavaksi sitä ei varsinaisesti laskene. Toisin kuin Stanley Kubrickin "Hohto".




Se toimineekin loistavana perusteluna sille, että Mörkö-elokuvamme ei tule olemaan erityisen väkivaltainen. Välittämättä niistä taloudellisista rajoitteista, jotka ovat ratkaisun pääsyynä, pidämme sitä loppujen lopuksi myönteisenä asiana. Olkoon lopputulos laadultaan minkälainen tahansa, tämän leffan kauhua ei ainakaan tuotettu helpoimman kautta.

Vielä loppuun kerrotakoon, että elokuvanteko voi tosissaan olla melkoinen kokemus: kun keskiviikkoiltana kuvasimme ensimmäisiä kauhukohtauksiamme vanhassa, pimeässä koulussa, alkoi näyttelijöistä välillä aistia ihan vilpitöntä jännityksen tunnetta. Eikä minulla ohjaajana tietenkään ole mitään syytä katkaista siipiä pieneltä ylivilkkaan mielikuvituksen juoksulta...

Elmo Rautio