___________
Jotkut ovat saattaneet miettiä, miksi kaltaisemme nuori,
kokematon ja puuttellisin resurssein operoiva ryhmä on tarttunut "Mörkö" -elokuvan kaltaiseen projektiin. Eikö olisi helpompiakin tapoja kokeilla siipiämme elokuvataiteen ihmeellisessä maailmassa? Varmasti olisi, mutta kun emme ole kiinnostuneita sellaisista. Me haluamme haasteita ja - ennen kaikkea - luoda sellaista, josta me myös itse pidämme.On aivan totta, että suurin osa kaltaisistamme keltanokista valitsee ensimmäisen elokuvaprojektinsa aiheeksi jotain huomattavasti helpompaa. Suositelluin aihe on yleensä jonkinlainen draama, joka tapahtuu tekijöiden omassa todellisuudessa ja käsittelee jokaiselle tuttuja aiheita. Sellaiset projektit myös yleensä onnistuvat parhaiten.
Turha sitä on kieltää: kauhuelokuva on yksi elokuvataiteen vaikeimmista muodoista. Huono kauhuelokuva saa huomattavan helposti kaikkien sankarikriitikkojen loat niskaansa, eikä kauhu muutenkaan ole mikään erityisen arvostettu lajityyppi. Sitä on helppo haukkua halvaksi, exploitatiiviseksi (jossa ei sinänsä ole mitään pahaa!) ja matalaotsaiseksi tavaksi yrittää ratsastaa katsojan alkukantaisimmilla tunteilla ja vieteillä. Kaiken tämän lisäksi kauhuelokuvaan liitetään aina ulkoapäin sitä määrittelevä premissi: sen täytyisi voida pelottaa. Ei-pelottava kauhuelokuva lipuu huonoudessa helposti samaan kategoriaan kuin epähauska komedia.
Entä minkä vuoksi aiheemme on sellainen kulttuurimme tunnistettava vakiohahmo kuin Mörkö? Emmekö osaa keksiä mitään omaa? Miksi haluamme ryöstöviljellä jonkun lastenohjelman helposti tunnistettavaa hahmoa, vieläpä irti omasta kontekstistaan, jokaisen tuntemaan satumaailmaan kuuluvana satuhahmona?
Näitä kysymyksiä näen tarpeelliseksi selventää.
Miksi kauhuelokuva?
Henkilökohtainen filosofiani teatteritaiteen suhteen on aina ollut se, että teatteri - kaikesta hienouksista riisuttuna - on loppujen lopuksi vain leikin jatke. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen mahdolliseen taiteeseen, mutta teatteriin aivan erityisesti: koko näyttelemisen perus ajatus on täsmälleen sama kuin leikissä. Ollaan olevinaan joku muu, kuvitteellinen henkilö, jolle luodaan oma todellisuus ja sen sisältö. Ainoa ero lienee siinä, että teatterin tekeminen on varsin vakavaa puuhaa, eikä anna aivan niin paljon sijaa mielikuvitukselle. Kyse on hyvin suunnitellusta, erittäin tarkkojen pelisääntöjen rajoissa tapahtuvasta, mutta silti, eipä paljon mistään muustakaan kuin leikistä.
Olen myös vankasti sitä mieltä, ettei lapsen leikille riitä kulissiksi pelkkä arkinen todellisuus. Harva lapsi ihan oikeasti leikkii pelkkää "kotista". Lapsella on luontainen kiinnostus outoa ja selittämätöntä kohtaan, eikä tuo kiinnostus katoa iän myötä. Lapsi jopa tosi asiassa hyväksyy taikuuden ja yliluonnollisen olemassaolon jossain tilanteessa aina murrosikään saakka.
Mielikuvituksen kautta lapsi käsittelee hyvin mielellään jännittäviä ja pelottavia asioita, jopa siinä määrin, etteivät monet vanhemmat voisi sellaista huolestumatta käsittää. Olen sitä mieltä, että lapsi todellisuudessa haluaa olla peloissaan paljon enemmän kuin vanhemmilleen kertoo. Fiktiivinen pelko sitä paitsi jopa hyväksi lapsen kehitykselle, sillä tämän kasvu ja kehitys käyvät tunnekokemusten kautta. Tätä mieltä on muun muassa maailmankuulu lapsipsykologi Bruno Bettelheim, joka käsittelee aihetta laajasti teoksessaan Satujen lumous.
Tuntuu siis luonnolliselta, että kun olemme kerran päättäneet jatkaa lapsuutemme leikkiä teatterin/elokuvan kulisseilla, meidän on hyvä käsitellä juuri sellaisia asioita, joita piilotajuntamme (freudilainen teoria minästä, yliminästä ja idistä lienee kaikille tuttu) haluaisi meidän käsittelevän. Piilotajuntaan jääneet, mieltä askarruttavat ongelmat kun ovat yleensä kaikenlaisiin juonellisiin leikkeihin liittyvän draaman takana. Näihin kysymyksiin pyrkivät vastaamaan myös sadut, joihin siirretystä sijaistyydyksestä kumpuaa niiden ikiaikainen lumovoima. Olisi sulaa hulluutta olla tavoittelematta jotain tällaista myös elokuvalla ja siksi kauhuelokuva mystisine ja yliluonnollisine elementteineen tarjoaa siihen parhaat työkalut.
Miksi Mörkö?
Kun piilotajuntaan jääneitä ongelmia haluaa käsitellä kauhuelokuvan keinoin, tulee teemaksi luonnollisesti pelko. Pelko itsessään liian yleisluontoinen aihe mille tahansa teokselle, mutta laittamalle sen juuri perustelemaamme psykologiseen viitekehykseen meille aukenee suora tie kohti vastausta tämän otsikon kysymykseen.
Kyse ei todellakaan ole siitä, että emme kykenisi keksimään mitään omaa. Kyse on siitä, meidän ei ole tarpeen käsitellä pelkoa jotain sellaista kohtaan, jonka joutuisimme itse keksimään. Kyse ei ole siitäkään, että haluaisimme ryöstöviljellä tunnistettavaa hahmoa, vaan siitä, että haluamme käsitellä sitä juuri sillä tavalla, kuten olemme aikaisemmin perustelleet tarpeelliseksi. Kyse on niin merkittävästä kulttuurillisesta ilmiöstä, ettemme usko olevamme ajatustemme kanssa yksin.
Mörkö ei esiinny elokuvassamme sellaisena hahmona kuin niissä kulttuurituotteissa, joista se on peräisin. Se esiintyy ennen muuta mielikuvana, jota jokainen 90-luvulla lapsuutensa viettänyt ei ole voinut välttyä saamasta. Mielikuvana pelottavasta, karmeasta asiasta. Asiasta, joka ei oikeastaan itsessään ole pelottava, mutta joka herättää meissä tunteita niistä peloista, joista kärsimme aikoina jolloin mielikuvan saimme: oli se sitten pelkoa pimeästä, kylmästä, oudosta tai vaikkapa kuolemasta. Kuten myöhemmin myös sarjassa ymmärsimme, itse hahmo oli loppujen lopuksi aika harmiton. Vain oma mielikuvituksemme oli tekevä siitä ylitsepääsemättömän painajaisten vakiovieraan.
Olisi kuitenkin älyllisesti epärehellistä tyytyä käyttämään Mörköä katalyyttina ainoastaan niille peloille, jotka todennäköisesti olemme jo ehtineet syrjäyttää. Kuten elokuvassa todetaan, lapsena moni tulee pelänneeksi kaikenlaista tyhmää. Sen vuoksi onkin järkevää käsitellä aihetta mieluummin tutkielman kuin halvan pelottelun kautta. Mörkö toimiikin elokuvan päähenkilöille juuri siihen tapaan, millä se toimii katsojille alkuperäisessä kontekstissaan: katalyyttina päähenkilöiden omille peloille, jotka nousevat pintaan tuon tuntemattoman ja pelottavan olion saavuttua turvallisen tuntuisesta satumaailmasta meidän maailmaamme, jossa sen ei pitäisi olla. Näin olemme painajaisen, tuon kaikkein puhtaimman pelkotilan, syvimmässä ytimessä.
Elokuvan kauhu syntyy siten juuri tästä ristiriidasta, jonka jokainen lapsena yliluonnollisia asioita pelännyt alitajuisesti muistaa kauhua herättävänä kokemuksena. Mörköä ei nimenä ole siitä syystä syytä erottaa muumimaailman hahmosta sen kummemmin kuin siitä, mikä saattoi asua katsojan sängyn alla ennen kuin vanhemmat tulivat ajamaan sen pois. Tai siitä, mikä tunnetaan synonyyminä mieltä kalvavalle asialle.
Toivottavasti onnistumme siinä.
***
PS. Loppuun on vielä todettava, että vaikka perustelut kulttuuriviittauksille ovat olemassa, emme tietenkään ole oikeutettuja lainaamaan tekijänoikeussuojattuja materiaaleja sinänsä. Emme kuitenkaan tavoittele teoksellamme voittoa, emmekä tule koskaan julkaisemaan sitä missään sellaisessa kanavassa, jossa se voitaisiin käsittää perinteisessä mielessä "julkaisuksi". Näin ollen toiminnassamme ei ole mitään väärää tai laitonta.
Enkä minä ainakaan henkilökohtaisesti koe joutuvani olemaan minkäänlaisessa kiitollisuuden vellassa muille kuin ehkä Tove Janssonin henkiselle perinnölle. Mutta se psykologiasta ja filosofoinnista, ensi viikolla aletaan taas tekemään oikeita käytännön hommia. Ei tämä paljon mainostettu projekti muuten koskaan valmistu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti