Klikkaa nähdäksesi suurempana!
lauantai 22. lokakuuta 2011
Juliste päivitetty!
Kuvauksiemme edistymisen johdosta voimme ylpeänä esitellä päivitetyn version elokuvamme julisteesta!
Klikkaa nähdäksesi suurempana!
Klikkaa nähdäksesi suurempana!
torstai 20. lokakuuta 2011
Pieniä ongelmia
Mörkö-elokuvamme on nyt päässyt vihdoinkin kunnolla vauhtiin ja materiaaliakin alkaa olla jo ihan kiitettävästi. Vaikka tiukka aikataulumme hiukan vuotaakin, tulemme yrittämään kaikkemme, jotta elokuva valmistuu ajallaan. Faniemme (jos niitä on!) iloksi julkaisemme jutun yhteydessä ensimmäisiä kuvia elokuvastamme!
Tekemisessämme on tällä hetkellä hyvä fiilis. Näyttelijät alkavat sisäistää roolejaan ja itse allekirjoittanutkin alkaa päästä jyvälle elokuvanteon ihmeellisyyksistä. Kyseessä kun on ensimmäinen varsinainen elokuvani, jossa täytyisi kertoa tarina alusta loppuun. Aiemmin olen työstänyt lähinnä erilaisia kuvatallenteita eri tilaisuuksista ja fiktiivisellä puolella historiani rajoittuu erilaisiin sketseihin ja trailereihin. Hyppäys siitä pitkään elokuvaan on kohtuullisen suuri.
Ensimmäisiä kuvauksiamme ovat kuitenkin varjostaneet kaikenlaiset ongelmat, joiden ratkaisemiseen meidän voimamme eivät ole riittäneet. Kadehdin todella Hollywoodin kaikkivoipaisia voimia (ts. money talks) jotka tekevät kaiken niin helpoksi. Meidän kaltaisemme pienellä - tai olemattomalla - budjetilla seikkaileva amatööripoppoo saa todella käyttää luovuuttaan ja soveltaa sellaisissakin asioissa, joita monet eivät tulisi edes ajatelleeksi.
Kuvaamme elokuvaamme eräässä vanhassa koulussa Aseman kylällä. Tilat ovat meille varattuina virallisesti kello 18 eteenpäin, mutta koska näyttelijöiden menojen vuoksi meidän on lopetettava jo kello 19, olemme tavanneet aloittaa tunnin aiemmin. Koko koulussa on yksi ainoa avoin luokka, joka toimii "virallisena tilanamme". Kyseinen luokka on kuitenkin varattuna kello 17-18 välisenä aikana, jolloin joudumme kuvaamaan luokan ulkopuolella. Näin ollen meillä on käytössämme yksi tunti luokassa tapahtuviin kohtauksiin ja yksi tunti muuhun. Ei kehuttava yhtälö.
Viime viikolla meidän oli tarkoitus kuvata ensimmäisiä kohtauksiamme koulun sisällä. Juoneen kuuluu, että koulu on autio ja nuoret jäävät sinne vangiksi. Sehän on helppo järjestää pikku kylän koulussa kello viiden aikaa iltapäivällä, eikö vain? Erityisesti silloin, kun pikkuluokkien opettajat pitävät samaiseen aikaan vanhempainiltojaan.
Emme saaneet tehtyä yhtään mitään. Jokainen hukkaan mennyt kerta kirpaisee kovasti, koska voimme tosiaan kuvata elokuvaamme vain kerran viikossa. Hyödytön kokoontuminen lisää seuraavien kertojen työmäärää melkoisesti.
Pihakuvaukset ovat menneet mönkään pelkästään siitä syystä, ettemme valitettavasti omista koko pitäjää, emmekä näin ollen voi estää satunnaisten ohikulkijoiden tai pyöräilevien pikku poikien parveilemista meidän kannaltamme väärissä paikoissa. Myöskään säähän emme voi valitettavasti vaikuttaa. Jos ei sada, sitten tuulee, eikä äänittämisestä tule käytännössä mitään.
Syksyä ovat varjostaneet myös tekniset ongelmat. Opiskelijabudjetilla ei tietenkään ole varaa hankkia pelkästään elokuvantekoa varten omaa tietokonetta. Koska itsekunnioitusta kuitenkin löytyy, on elokuva pakko kuvata HD-tason laitteistolla kun sellainen on saatavissa. Nämä painavat tietokoneen kovalevyllä melkoisesti, enkä mitenkään usko, että koko leffa tosi asiassa mahtuisi koneelleni... Jotain pakkausjuttuja on siis keksittävä. Laadusta ei voida tässä vaiheessa enää tinkiä.
Jatkamme ponnisteluja kohti mestariteosta.
Tekemisessämme on tällä hetkellä hyvä fiilis. Näyttelijät alkavat sisäistää roolejaan ja itse allekirjoittanutkin alkaa päästä jyvälle elokuvanteon ihmeellisyyksistä. Kyseessä kun on ensimmäinen varsinainen elokuvani, jossa täytyisi kertoa tarina alusta loppuun. Aiemmin olen työstänyt lähinnä erilaisia kuvatallenteita eri tilaisuuksista ja fiktiivisellä puolella historiani rajoittuu erilaisiin sketseihin ja trailereihin. Hyppäys siitä pitkään elokuvaan on kohtuullisen suuri.Ensimmäisiä kuvauksiamme ovat kuitenkin varjostaneet kaikenlaiset ongelmat, joiden ratkaisemiseen meidän voimamme eivät ole riittäneet. Kadehdin todella Hollywoodin kaikkivoipaisia voimia (ts. money talks) jotka tekevät kaiken niin helpoksi. Meidän kaltaisemme pienellä - tai olemattomalla - budjetilla seikkaileva amatööripoppoo saa todella käyttää luovuuttaan ja soveltaa sellaisissakin asioissa, joita monet eivät tulisi edes ajatelleeksi.
Kuvaamme elokuvaamme eräässä vanhassa koulussa Aseman kylällä. Tilat ovat meille varattuina virallisesti kello 18 eteenpäin, mutta koska näyttelijöiden menojen vuoksi meidän on lopetettava jo kello 19, olemme tavanneet aloittaa tunnin aiemmin. Koko koulussa on yksi ainoa avoin luokka, joka toimii "virallisena tilanamme". Kyseinen luokka on kuitenkin varattuna kello 17-18 välisenä aikana, jolloin joudumme kuvaamaan luokan ulkopuolella. Näin ollen meillä on käytössämme yksi tunti luokassa tapahtuviin kohtauksiin ja yksi tunti muuhun. Ei kehuttava yhtälö.
Viime viikolla meidän oli tarkoitus kuvata ensimmäisiä kohtauksiamme koulun sisällä. Juoneen kuuluu, että koulu on autio ja nuoret jäävät sinne vangiksi. Sehän on helppo järjestää pikku kylän koulussa kello viiden aikaa iltapäivällä, eikö vain? Erityisesti silloin, kun pikkuluokkien opettajat pitävät samaiseen aikaan vanhempainiltojaan.
Emme saaneet tehtyä yhtään mitään. Jokainen hukkaan mennyt kerta kirpaisee kovasti, koska voimme tosiaan kuvata elokuvaamme vain kerran viikossa. Hyödytön kokoontuminen lisää seuraavien kertojen työmäärää melkoisesti.Pihakuvaukset ovat menneet mönkään pelkästään siitä syystä, ettemme valitettavasti omista koko pitäjää, emmekä näin ollen voi estää satunnaisten ohikulkijoiden tai pyöräilevien pikku poikien parveilemista meidän kannaltamme väärissä paikoissa. Myöskään säähän emme voi valitettavasti vaikuttaa. Jos ei sada, sitten tuulee, eikä äänittämisestä tule käytännössä mitään.
Syksyä ovat varjostaneet myös tekniset ongelmat. Opiskelijabudjetilla ei tietenkään ole varaa hankkia pelkästään elokuvantekoa varten omaa tietokonetta. Koska itsekunnioitusta kuitenkin löytyy, on elokuva pakko kuvata HD-tason laitteistolla kun sellainen on saatavissa. Nämä painavat tietokoneen kovalevyllä melkoisesti, enkä mitenkään usko, että koko leffa tosi asiassa mahtuisi koneelleni... Jotain pakkausjuttuja on siis keksittävä. Laadusta ei voida tässä vaiheessa enää tinkiä.
Jatkamme ponnisteluja kohti mestariteosta.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Miksi teemme kauhuelokuvaa Möröstä?
Elmo Rautio
___________
Jotkut ovat saattaneet miettiä, miksi kaltaisemme nuori,
kokematon ja puuttellisin resurssein operoiva ryhmä on tarttunut "Mörkö" -elokuvan kaltaiseen projektiin. Eikö olisi helpompiakin tapoja kokeilla siipiämme elokuvataiteen ihmeellisessä maailmassa? Varmasti olisi, mutta kun emme ole kiinnostuneita sellaisista. Me haluamme haasteita ja - ennen kaikkea - luoda sellaista, josta me myös itse pidämme.
On aivan totta, että suurin osa kaltaisistamme keltanokista valitsee ensimmäisen elokuvaprojektinsa aiheeksi jotain huomattavasti helpompaa. Suositelluin aihe on yleensä jonkinlainen draama, joka tapahtuu tekijöiden omassa todellisuudessa ja käsittelee jokaiselle tuttuja aiheita. Sellaiset projektit myös yleensä onnistuvat parhaiten.
Turha sitä on kieltää: kauhuelokuva on yksi elokuvataiteen vaikeimmista muodoista. Huono kauhuelokuva saa huomattavan helposti kaikkien sankarikriitikkojen loat niskaansa, eikä kauhu muutenkaan ole mikään erityisen arvostettu lajityyppi. Sitä on helppo haukkua halvaksi, exploitatiiviseksi (jossa ei sinänsä ole mitään pahaa!) ja matalaotsaiseksi tavaksi yrittää ratsastaa katsojan alkukantaisimmilla tunteilla ja vieteillä. Kaiken tämän lisäksi kauhuelokuvaan liitetään aina ulkoapäin sitä määrittelevä premissi: sen täytyisi voida pelottaa. Ei-pelottava kauhuelokuva lipuu huonoudessa helposti samaan kategoriaan kuin epähauska komedia.
Entä minkä vuoksi aiheemme on sellainen kulttuurimme tunnistettava vakiohahmo kuin Mörkö? Emmekö osaa keksiä mitään omaa? Miksi haluamme ryöstöviljellä jonkun lastenohjelman helposti tunnistettavaa hahmoa, vieläpä irti omasta kontekstistaan, jokaisen tuntemaan satumaailmaan kuuluvana satuhahmona?
Näitä kysymyksiä näen tarpeelliseksi selventää.
Miksi kauhuelokuva?
Henkilökohtainen filosofiani teatteritaiteen suhteen on aina ollut se, että teatteri - kaikesta hienouksista riisuttuna - on loppujen lopuksi vain leikin jatke. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen mahdolliseen taiteeseen, mutta teatteriin aivan erityisesti: koko näyttelemisen perus ajatus on täsmälleen sama kuin leikissä. Ollaan olevinaan joku muu, kuvitteellinen henkilö, jolle luodaan oma todellisuus ja sen sisältö. Ainoa ero lienee siinä, että teatterin tekeminen on varsin vakavaa puuhaa, eikä anna aivan niin paljon sijaa mielikuvitukselle. Kyse on hyvin suunnitellusta, erittäin tarkkojen pelisääntöjen rajoissa tapahtuvasta, mutta silti, eipä paljon mistään muustakaan kuin leikistä.
Olen myös vankasti sitä mieltä, ettei lapsen leikille riitä kulissiksi pelkkä arkinen todellisuus. Harva lapsi ihan oikeasti leikkii pelkkää "kotista". Lapsella on luontainen kiinnostus outoa ja selittämätöntä kohtaan, eikä tuo kiinnostus katoa iän myötä. Lapsi jopa tosi asiassa hyväksyy taikuuden ja yliluonnollisen olemassaolon jossain tilanteessa aina murrosikään saakka.
Mielikuvituksen kautta lapsi käsittelee hyvin mielellään jännittäviä ja pelottavia asioita, jopa siinä määrin, etteivät monet vanhemmat voisi sellaista huolestumatta käsittää. Olen sitä mieltä, että lapsi todellisuudessa haluaa olla peloissaan paljon enemmän kuin vanhemmilleen kertoo. Fiktiivinen pelko sitä paitsi jopa hyväksi lapsen kehitykselle, sillä tämän kasvu ja kehitys käyvät tunnekokemusten kautta. Tätä mieltä on muun muassa maailmankuulu lapsipsykologi Bruno Bettelheim, joka käsittelee aihetta laajasti teoksessaan Satujen lumous.
Tuntuu siis luonnolliselta, että kun olemme kerran päättäneet jatkaa lapsuutemme leikkiä teatterin/elokuvan kulisseilla, meidän on hyvä käsitellä juuri sellaisia asioita, joita piilotajuntamme (freudilainen teoria minästä, yliminästä ja idistä lienee kaikille tuttu) haluaisi meidän käsittelevän. Piilotajuntaan jääneet, mieltä askarruttavat ongelmat kun ovat yleensä kaikenlaisiin juonellisiin leikkeihin liittyvän draaman takana. Näihin kysymyksiin pyrkivät vastaamaan myös sadut, joihin siirretystä sijaistyydyksestä kumpuaa niiden ikiaikainen lumovoima. Olisi sulaa hulluutta olla tavoittelematta jotain tällaista myös elokuvalla ja siksi kauhuelokuva mystisine ja yliluonnollisine elementteineen tarjoaa siihen parhaat työkalut.
Miksi Mörkö?
Kun piilotajuntaan jääneitä ongelmia haluaa käsitellä kauhuelokuvan keinoin, tulee teemaksi luonnollisesti pelko. Pelko itsessään liian yleisluontoinen aihe mille tahansa teokselle, mutta laittamalle sen juuri perustelemaamme psykologiseen viitekehykseen meille aukenee suora tie kohti vastausta tämän otsikon kysymykseen.
Kyse ei todellakaan ole siitä, että emme kykenisi keksimään mitään omaa. Kyse on siitä, meidän ei ole tarpeen käsitellä pelkoa jotain sellaista kohtaan, jonka joutuisimme itse keksimään. Kyse ei ole siitäkään, että haluaisimme ryöstöviljellä tunnistettavaa hahmoa, vaan siitä, että haluamme käsitellä sitä juuri sillä tavalla, kuten olemme aikaisemmin perustelleet tarpeelliseksi. Kyse on niin merkittävästä kulttuurillisesta ilmiöstä, ettemme usko olevamme ajatustemme kanssa yksin.
Mörkö ei esiinny elokuvassamme sellaisena hahmona kuin niissä kulttuurituotteissa, joista se on peräisin. Se esiintyy ennen muuta mielikuvana, jota jokainen 90-luvulla lapsuutensa viettänyt ei ole voinut välttyä saamasta. Mielikuvana pelottavasta, karmeasta asiasta. Asiasta, joka ei oikeastaan itsessään ole pelottava, mutta joka herättää meissä tunteita niistä peloista, joista kärsimme aikoina jolloin mielikuvan saimme: oli se sitten pelkoa pimeästä, kylmästä, oudosta tai vaikkapa kuolemasta. Kuten myöhemmin myös sarjassa ymmärsimme, itse hahmo oli loppujen lopuksi aika harmiton. Vain oma mielikuvituksemme oli tekevä siitä ylitsepääsemättömän painajaisten vakiovieraan.
Olisi kuitenkin älyllisesti epärehellistä tyytyä käyttämään Mörköä katalyyttina ainoastaan niille peloille, jotka todennäköisesti olemme jo ehtineet syrjäyttää. Kuten elokuvassa todetaan, lapsena moni tulee pelänneeksi kaikenlaista tyhmää. Sen vuoksi onkin järkevää käsitellä aihetta mieluummin tutkielman kuin halvan pelottelun kautta. Mörkö toimiikin elokuvan päähenkilöille juuri siihen tapaan, millä se toimii katsojille alkuperäisessä kontekstissaan: katalyyttina päähenkilöiden omille peloille, jotka nousevat pintaan tuon tuntemattoman ja pelottavan olion saavuttua turvallisen tuntuisesta satumaailmasta meidän maailmaamme, jossa sen ei pitäisi olla. Näin olemme painajaisen, tuon kaikkein puhtaimman pelkotilan, syvimmässä ytimessä.
Elokuvan kauhu syntyy siten juuri tästä ristiriidasta, jonka jokainen lapsena yliluonnollisia asioita pelännyt alitajuisesti muistaa kauhua herättävänä kokemuksena. Mörköä ei nimenä ole siitä syystä syytä erottaa muumimaailman hahmosta sen kummemmin kuin siitä, mikä saattoi asua katsojan sängyn alla ennen kuin vanhemmat tulivat ajamaan sen pois. Tai siitä, mikä tunnetaan synonyyminä mieltä kalvavalle asialle.
Toivottavasti onnistumme siinä.
***
PS. Loppuun on vielä todettava, että vaikka perustelut kulttuuriviittauksille ovat olemassa, emme tietenkään ole oikeutettuja lainaamaan tekijänoikeussuojattuja materiaaleja sinänsä. Emme kuitenkaan tavoittele teoksellamme voittoa, emmekä tule koskaan julkaisemaan sitä missään sellaisessa kanavassa, jossa se voitaisiin käsittää perinteisessä mielessä "julkaisuksi". Näin ollen toiminnassamme ei ole mitään väärää tai laitonta.
Enkä minä ainakaan henkilökohtaisesti koe joutuvani olemaan minkäänlaisessa kiitollisuuden vellassa muille kuin ehkä Tove Janssonin henkiselle perinnölle. Mutta se psykologiasta ja filosofoinnista, ensi viikolla aletaan taas tekemään oikeita käytännön hommia. Ei tämä paljon mainostettu projekti muuten koskaan valmistu!
___________
Jotkut ovat saattaneet miettiä, miksi kaltaisemme nuori,
kokematon ja puuttellisin resurssein operoiva ryhmä on tarttunut "Mörkö" -elokuvan kaltaiseen projektiin. Eikö olisi helpompiakin tapoja kokeilla siipiämme elokuvataiteen ihmeellisessä maailmassa? Varmasti olisi, mutta kun emme ole kiinnostuneita sellaisista. Me haluamme haasteita ja - ennen kaikkea - luoda sellaista, josta me myös itse pidämme.On aivan totta, että suurin osa kaltaisistamme keltanokista valitsee ensimmäisen elokuvaprojektinsa aiheeksi jotain huomattavasti helpompaa. Suositelluin aihe on yleensä jonkinlainen draama, joka tapahtuu tekijöiden omassa todellisuudessa ja käsittelee jokaiselle tuttuja aiheita. Sellaiset projektit myös yleensä onnistuvat parhaiten.
Turha sitä on kieltää: kauhuelokuva on yksi elokuvataiteen vaikeimmista muodoista. Huono kauhuelokuva saa huomattavan helposti kaikkien sankarikriitikkojen loat niskaansa, eikä kauhu muutenkaan ole mikään erityisen arvostettu lajityyppi. Sitä on helppo haukkua halvaksi, exploitatiiviseksi (jossa ei sinänsä ole mitään pahaa!) ja matalaotsaiseksi tavaksi yrittää ratsastaa katsojan alkukantaisimmilla tunteilla ja vieteillä. Kaiken tämän lisäksi kauhuelokuvaan liitetään aina ulkoapäin sitä määrittelevä premissi: sen täytyisi voida pelottaa. Ei-pelottava kauhuelokuva lipuu huonoudessa helposti samaan kategoriaan kuin epähauska komedia.
Entä minkä vuoksi aiheemme on sellainen kulttuurimme tunnistettava vakiohahmo kuin Mörkö? Emmekö osaa keksiä mitään omaa? Miksi haluamme ryöstöviljellä jonkun lastenohjelman helposti tunnistettavaa hahmoa, vieläpä irti omasta kontekstistaan, jokaisen tuntemaan satumaailmaan kuuluvana satuhahmona?
Näitä kysymyksiä näen tarpeelliseksi selventää.
Miksi kauhuelokuva?
Henkilökohtainen filosofiani teatteritaiteen suhteen on aina ollut se, että teatteri - kaikesta hienouksista riisuttuna - on loppujen lopuksi vain leikin jatke. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen mahdolliseen taiteeseen, mutta teatteriin aivan erityisesti: koko näyttelemisen perus ajatus on täsmälleen sama kuin leikissä. Ollaan olevinaan joku muu, kuvitteellinen henkilö, jolle luodaan oma todellisuus ja sen sisältö. Ainoa ero lienee siinä, että teatterin tekeminen on varsin vakavaa puuhaa, eikä anna aivan niin paljon sijaa mielikuvitukselle. Kyse on hyvin suunnitellusta, erittäin tarkkojen pelisääntöjen rajoissa tapahtuvasta, mutta silti, eipä paljon mistään muustakaan kuin leikistä.
Olen myös vankasti sitä mieltä, ettei lapsen leikille riitä kulissiksi pelkkä arkinen todellisuus. Harva lapsi ihan oikeasti leikkii pelkkää "kotista". Lapsella on luontainen kiinnostus outoa ja selittämätöntä kohtaan, eikä tuo kiinnostus katoa iän myötä. Lapsi jopa tosi asiassa hyväksyy taikuuden ja yliluonnollisen olemassaolon jossain tilanteessa aina murrosikään saakka.
Mielikuvituksen kautta lapsi käsittelee hyvin mielellään jännittäviä ja pelottavia asioita, jopa siinä määrin, etteivät monet vanhemmat voisi sellaista huolestumatta käsittää. Olen sitä mieltä, että lapsi todellisuudessa haluaa olla peloissaan paljon enemmän kuin vanhemmilleen kertoo. Fiktiivinen pelko sitä paitsi jopa hyväksi lapsen kehitykselle, sillä tämän kasvu ja kehitys käyvät tunnekokemusten kautta. Tätä mieltä on muun muassa maailmankuulu lapsipsykologi Bruno Bettelheim, joka käsittelee aihetta laajasti teoksessaan Satujen lumous.
Tuntuu siis luonnolliselta, että kun olemme kerran päättäneet jatkaa lapsuutemme leikkiä teatterin/elokuvan kulisseilla, meidän on hyvä käsitellä juuri sellaisia asioita, joita piilotajuntamme (freudilainen teoria minästä, yliminästä ja idistä lienee kaikille tuttu) haluaisi meidän käsittelevän. Piilotajuntaan jääneet, mieltä askarruttavat ongelmat kun ovat yleensä kaikenlaisiin juonellisiin leikkeihin liittyvän draaman takana. Näihin kysymyksiin pyrkivät vastaamaan myös sadut, joihin siirretystä sijaistyydyksestä kumpuaa niiden ikiaikainen lumovoima. Olisi sulaa hulluutta olla tavoittelematta jotain tällaista myös elokuvalla ja siksi kauhuelokuva mystisine ja yliluonnollisine elementteineen tarjoaa siihen parhaat työkalut.
Miksi Mörkö?
Kun piilotajuntaan jääneitä ongelmia haluaa käsitellä kauhuelokuvan keinoin, tulee teemaksi luonnollisesti pelko. Pelko itsessään liian yleisluontoinen aihe mille tahansa teokselle, mutta laittamalle sen juuri perustelemaamme psykologiseen viitekehykseen meille aukenee suora tie kohti vastausta tämän otsikon kysymykseen.
Kyse ei todellakaan ole siitä, että emme kykenisi keksimään mitään omaa. Kyse on siitä, meidän ei ole tarpeen käsitellä pelkoa jotain sellaista kohtaan, jonka joutuisimme itse keksimään. Kyse ei ole siitäkään, että haluaisimme ryöstöviljellä tunnistettavaa hahmoa, vaan siitä, että haluamme käsitellä sitä juuri sillä tavalla, kuten olemme aikaisemmin perustelleet tarpeelliseksi. Kyse on niin merkittävästä kulttuurillisesta ilmiöstä, ettemme usko olevamme ajatustemme kanssa yksin.
Mörkö ei esiinny elokuvassamme sellaisena hahmona kuin niissä kulttuurituotteissa, joista se on peräisin. Se esiintyy ennen muuta mielikuvana, jota jokainen 90-luvulla lapsuutensa viettänyt ei ole voinut välttyä saamasta. Mielikuvana pelottavasta, karmeasta asiasta. Asiasta, joka ei oikeastaan itsessään ole pelottava, mutta joka herättää meissä tunteita niistä peloista, joista kärsimme aikoina jolloin mielikuvan saimme: oli se sitten pelkoa pimeästä, kylmästä, oudosta tai vaikkapa kuolemasta. Kuten myöhemmin myös sarjassa ymmärsimme, itse hahmo oli loppujen lopuksi aika harmiton. Vain oma mielikuvituksemme oli tekevä siitä ylitsepääsemättömän painajaisten vakiovieraan.
Olisi kuitenkin älyllisesti epärehellistä tyytyä käyttämään Mörköä katalyyttina ainoastaan niille peloille, jotka todennäköisesti olemme jo ehtineet syrjäyttää. Kuten elokuvassa todetaan, lapsena moni tulee pelänneeksi kaikenlaista tyhmää. Sen vuoksi onkin järkevää käsitellä aihetta mieluummin tutkielman kuin halvan pelottelun kautta. Mörkö toimiikin elokuvan päähenkilöille juuri siihen tapaan, millä se toimii katsojille alkuperäisessä kontekstissaan: katalyyttina päähenkilöiden omille peloille, jotka nousevat pintaan tuon tuntemattoman ja pelottavan olion saavuttua turvallisen tuntuisesta satumaailmasta meidän maailmaamme, jossa sen ei pitäisi olla. Näin olemme painajaisen, tuon kaikkein puhtaimman pelkotilan, syvimmässä ytimessä.
Elokuvan kauhu syntyy siten juuri tästä ristiriidasta, jonka jokainen lapsena yliluonnollisia asioita pelännyt alitajuisesti muistaa kauhua herättävänä kokemuksena. Mörköä ei nimenä ole siitä syystä syytä erottaa muumimaailman hahmosta sen kummemmin kuin siitä, mikä saattoi asua katsojan sängyn alla ennen kuin vanhemmat tulivat ajamaan sen pois. Tai siitä, mikä tunnetaan synonyyminä mieltä kalvavalle asialle.
Toivottavasti onnistumme siinä.
***
PS. Loppuun on vielä todettava, että vaikka perustelut kulttuuriviittauksille ovat olemassa, emme tietenkään ole oikeutettuja lainaamaan tekijänoikeussuojattuja materiaaleja sinänsä. Emme kuitenkaan tavoittele teoksellamme voittoa, emmekä tule koskaan julkaisemaan sitä missään sellaisessa kanavassa, jossa se voitaisiin käsittää perinteisessä mielessä "julkaisuksi". Näin ollen toiminnassamme ei ole mitään väärää tai laitonta.
Enkä minä ainakaan henkilökohtaisesti koe joutuvani olemaan minkäänlaisessa kiitollisuuden vellassa muille kuin ehkä Tove Janssonin henkiselle perinnölle. Mutta se psykologiasta ja filosofoinnista, ensi viikolla aletaan taas tekemään oikeita käytännön hommia. Ei tämä paljon mainostettu projekti muuten koskaan valmistu!
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Veeran viikkopäivitys vko 41
Moi vaan kaikille! :) Eli meillä oli tänään treenit jotka meni omalta osaltani melkosen huonosti. No mutta alotettiin jo 5 mutta kappas kummaa ei päästy sisälle...
Veera Koskela
Veera Koskela
Aseman Lapset esittäytyy
On tullut aika Aseman Lasten tulla esiin kolostaan ja paljastaa kasvonsa odottavalle yleisölle. Kysyimme kaikilta jäseniltämme seuraavat kysymykset, joihin vastaukset annettiin kunkin luonteenomaiseen tyyliin:
Veera Koskela
1) Aloitin heti kun toiminta starttasi! Olin vielä ala-asteella silloin. Pidin kyllä jossain vaiheessa pientä taukoa, mutta nyt olen ollut mukana kolmatta vuotta yhtäjaksoisesti.
2) Ei juuri minkäänlaista. Lapsena kyllä tuli esitettyä sukulaisille kaikkea mahdollista.
3) Olen aika no life. Piirtäminen ja musiikinkuuntelu ovat asioita, joita teen paljon. Ja lenkkeilen kun jaksan.
4) Tulimme Iisan kanssa kokeilemaan, millaista siellä (kerhossa) oli. Oli ihan kiinnostavaa nähdä, mitä siellä tehtin ja huomata, että tätäkin (teatteria) voi harrastaa...
5) Hyviä muistoja on todella paljon. Nykyinen porukka on ihan paras! Ehkä mieleenpainuvin juttu oli kuitenkin ensimmäinen oma näytelmämme ja sen esitys Teatterikuopalla keväällä 2010. Sen lisäksi on jäänyt mieleen ensimmäisen vuoden Kauhujen talo -improvisaationäytelmä. Silloin kun oli vielä mielikuvitusta, koko juttu oli vähän liiankin todentuntuinen. Voi niitä aikoja...
Tiia Lippo
1) Keväällä 2009. Olin silloin vasta viidennellä.
2) Ei mitään kokemusta.
3) Ratsastus ja kitaransoitto ovat sellaisia varsinaisia harrastuksia, mutta lisäksi luen paljon ja kuuntelen musiikkia. Kirjoitan myös itse (!) ja piirtelenkin välillä.
4) Tuuli toi, kun homma alkoi kiinnostaa. Enkä ole lähtenyt tai tule lähtemään kulumallakaan pois!
5) Varmaankin se kun pääsimme esittämään ikioman näytelmämme Teatterikuopalle. Myös perinteiset pikkujoulut ovat jääneet hyvin mieleen.
Iisa Mäkipaaso
1) Aloitin silloin kun se alkoi ja olen ollut sen historian aikana tasan yhden kerran poissa.
2) Olin ollut noin vuoden ajan toisessa näytelmäryhmässä. Pohja tulee kuitenkin koulunäytelmistä, joita olen näyttelemisen lisäksi ollut jopa kirjoittamassa ja ohjaamassa.
3) Veeran tapaan vähän no life minäkin, joogaa ja lukemista harrastan näyttelemisen lisäksi.
4) Näyttelemine on vain niin mahtavaa. Rakastan sitä tunnetta kun saa olla joku muu ja heittäytyä täysillä, purkaa tunteita, huutaa ja tuoda sivupersoonat esille!
5) Paras muisto on "Pienien Ongelmien" ensi-ilta, se kun saatiin kerranki jotain aikaan ja ihmiset vielä taputti sille! Hyviä muistoja on kyllä todella paljon, erityisesti viime vuosilta kun ryhmä on ollut kasassa jo kohtuullisen pitkään samalla ytimellä.
Tuuli Kankaala
1) Iisan kanssa tulin talvella 2009
2) Aikaisemmin olin esittänyt koulun juhlassa jotain perhosenpyydystäjää, mutta en laskisi sitä varsinaisesti teatterikokemukseksi. Oli nimittäin aika lame ja valotkin sammuivat kesken kaiken...
3) Salibandy ja show-/nykyjazztanssi. Ensimmäisessä on tosin se ongelma, että valmentaja karkasi vast'ikään ja toisessa taas se, etten osaa mieltää omaksi vakiharrastuksekseni jotain tanssia...
4) Olen sen luontoinen, etten koskaan erityisesti pala halusta päästä mihinkään, en aikoinaan myöskään teatteriin. Jotenkin sitten vain päädyin paikalle ja lopulta hurahdin siihen hommaan.
5) Tästä porukasta on niin paljon hyviä muistoja (ja minulla niin huono muisti) että vaikea sanoa mitään erikseen... Mutta ryhmä on niin kertakaikkisen mahtava, etten vaihtaisi pois ikinä!
Leena Alasirniö
1) En muista että millon alotin, mutta en ollut mukana ihan alusta asti. Kuulin kerhosta muistaakseni Iisalta joka pyysi minua mukaan, kiinnostuin ja sitten rakastuin näyttelemiseen!
2) Eipä juuri kummoista kokemusta. Ala-asteella tehtiin jotain surkeahkoja näytelmiä, joissa olin mukana.
3) En harrasta muuta, mutta piirtelen paljon ja rakastan musiikkia.
4) Se lähti kiinnostuksesta. Vähän emmin aluksi, koska pelkäsin etten osaa näytellä, mutta sitten tajusin, ettei tarvitse olla seppä syntyessään. Muihin ryhmäläisiin tutustuminen oli tärkeää, koska silloin uskaltaa heittäytyä paremmin.
5) Pikkujoulut ovat olleet joka vuosi todella mukavia. Sen lisäksi tietysti näytelmämme "Pieniä ongelmia" ja sen ensi-ilta.
Paula Friman
1) Aloitin 2010 syksyllä. Olin ensimmäisenä vuotena myös toisessa näytelmäryhmässä. Aseman Lapset osoittautui kuitenkin paremmaksi.
2) Aikasemmin olin käynyt toisessa näytelmäkerhossa kaksi tai kolme vuotta.
3) Piano, katutanssi, jooga ja kokkikerhon pitäminen ovat muita harrastuksiani.
4) Tykkään olla huomion keskipiste. Lavalla yleisön edessä oleminen on mahtavaa!
5) Vaikea sanoa mitään yksittäisiä parhaita muistoja. Täällä on aina tosi huippua ja on tosi hienoa, että meillä on näin tiivis ja hyvä ryhmä, jossa kaikki ovat kavereita keskenään.
(Lisäksi kaikki olivat iloisen yksimielisiä siitä, että ohjaaja on maailman paras ja kaikki kunnia kaikesta kuuluu pelkästään hänelle. toim. huom.)
Elmo Rautio
1. Aloitin kerhon pitämisen 2008 rahanpuutteen vuoksi. Se oli aluksi osa valtakunnallista Kulttuuri Kasvattaa -hanketta, mutta myöhemmin siitä syntyi oma erityinen ryhmänsä. Virallisesti olimme aiemmin Haukiputaan nuorisotoimen ja nykyisin Haukiputaan 4H-yhdityksen "teatterikerho". Mutta tittelit sikseen.
2. Olen harrastanut näyttelemistä niin kauan kuin muistan ja teatteri on aina ollut osa elämää. Näyttelen edelleen Haukiputaan Nurkkanäyttämössä. Olen esiintynyt muutenkin paljon ja laajasti. Elokuvia olen kuvaillut niin kauan kuin on ollut kamera jolla kuvata.
3. Katson paljon elokuvia ja luen erilaisia tekstejä. Muita harrastuksiani ovat videopelit ja penkkiurheilu, erityisesti jääkiekko.
4. Ymmärrän kysymyksen niin, että miksi halusin alkaa ohjaajaksi. Kai se tulee luonnostaan, kun on niin paljon näytellyt. Minulla on kuitenkin aina ollut visioita ja tämä kerho on antanut hyvän pohjan harjoitella ja kehittyä myös tällä saralla. Lisäksi tämä harrastus tukee pedagogisten taitojeni kehitystä, joita tarvitsen tulevassa ammatissani.
5. Kliseet ensiksi: erittäin hienoja muistoja on todella paljon. Jos pitää yksi valita, niin näytelmä "Pieniä Ongelmia" Haukiputaan Teatterikuopalla on ehdottomasti yksi niistä.
- Milloin tulit mukaan Aseman Lapsiin?
- Mitä kokemusta sinulla oli teatterista/ilmaisutaidosta ennestään?
- Muita harrastuksia?
- Miksi halusit teatteriin?
- Paras muistosi kerhosta?
Veera Koskela
1) Aloitin heti kun toiminta starttasi! Olin vielä ala-asteella silloin. Pidin kyllä jossain vaiheessa pientä taukoa, mutta nyt olen ollut mukana kolmatta vuotta yhtäjaksoisesti.2) Ei juuri minkäänlaista. Lapsena kyllä tuli esitettyä sukulaisille kaikkea mahdollista.
3) Olen aika no life. Piirtäminen ja musiikinkuuntelu ovat asioita, joita teen paljon. Ja lenkkeilen kun jaksan.
4) Tulimme Iisan kanssa kokeilemaan, millaista siellä (kerhossa) oli. Oli ihan kiinnostavaa nähdä, mitä siellä tehtin ja huomata, että tätäkin (teatteria) voi harrastaa...
5) Hyviä muistoja on todella paljon. Nykyinen porukka on ihan paras! Ehkä mieleenpainuvin juttu oli kuitenkin ensimmäinen oma näytelmämme ja sen esitys Teatterikuopalla keväällä 2010. Sen lisäksi on jäänyt mieleen ensimmäisen vuoden Kauhujen talo -improvisaationäytelmä. Silloin kun oli vielä mielikuvitusta, koko juttu oli vähän liiankin todentuntuinen. Voi niitä aikoja...
Tiia Lippo
1) Keväällä 2009. Olin silloin vasta viidennellä.2) Ei mitään kokemusta.
3) Ratsastus ja kitaransoitto ovat sellaisia varsinaisia harrastuksia, mutta lisäksi luen paljon ja kuuntelen musiikkia. Kirjoitan myös itse (!) ja piirtelenkin välillä.
4) Tuuli toi, kun homma alkoi kiinnostaa. Enkä ole lähtenyt tai tule lähtemään kulumallakaan pois!
5) Varmaankin se kun pääsimme esittämään ikioman näytelmämme Teatterikuopalle. Myös perinteiset pikkujoulut ovat jääneet hyvin mieleen.
Iisa Mäkipaaso
1) Aloitin silloin kun se alkoi ja olen ollut sen historian aikana tasan yhden kerran poissa.2) Olin ollut noin vuoden ajan toisessa näytelmäryhmässä. Pohja tulee kuitenkin koulunäytelmistä, joita olen näyttelemisen lisäksi ollut jopa kirjoittamassa ja ohjaamassa.
3) Veeran tapaan vähän no life minäkin, joogaa ja lukemista harrastan näyttelemisen lisäksi.
4) Näyttelemine on vain niin mahtavaa. Rakastan sitä tunnetta kun saa olla joku muu ja heittäytyä täysillä, purkaa tunteita, huutaa ja tuoda sivupersoonat esille!
5) Paras muisto on "Pienien Ongelmien" ensi-ilta, se kun saatiin kerranki jotain aikaan ja ihmiset vielä taputti sille! Hyviä muistoja on kyllä todella paljon, erityisesti viime vuosilta kun ryhmä on ollut kasassa jo kohtuullisen pitkään samalla ytimellä.
Tuuli Kankaala
1) Iisan kanssa tulin talvella 20092) Aikaisemmin olin esittänyt koulun juhlassa jotain perhosenpyydystäjää, mutta en laskisi sitä varsinaisesti teatterikokemukseksi. Oli nimittäin aika lame ja valotkin sammuivat kesken kaiken...
3) Salibandy ja show-/nykyjazztanssi. Ensimmäisessä on tosin se ongelma, että valmentaja karkasi vast'ikään ja toisessa taas se, etten osaa mieltää omaksi vakiharrastuksekseni jotain tanssia...
4) Olen sen luontoinen, etten koskaan erityisesti pala halusta päästä mihinkään, en aikoinaan myöskään teatteriin. Jotenkin sitten vain päädyin paikalle ja lopulta hurahdin siihen hommaan.
5) Tästä porukasta on niin paljon hyviä muistoja (ja minulla niin huono muisti) että vaikea sanoa mitään erikseen... Mutta ryhmä on niin kertakaikkisen mahtava, etten vaihtaisi pois ikinä!
Leena Alasirniö
1) En muista että millon alotin, mutta en ollut mukana ihan alusta asti. Kuulin kerhosta muistaakseni Iisalta joka pyysi minua mukaan, kiinnostuin ja sitten rakastuin näyttelemiseen!2) Eipä juuri kummoista kokemusta. Ala-asteella tehtiin jotain surkeahkoja näytelmiä, joissa olin mukana.
3) En harrasta muuta, mutta piirtelen paljon ja rakastan musiikkia.
4) Se lähti kiinnostuksesta. Vähän emmin aluksi, koska pelkäsin etten osaa näytellä, mutta sitten tajusin, ettei tarvitse olla seppä syntyessään. Muihin ryhmäläisiin tutustuminen oli tärkeää, koska silloin uskaltaa heittäytyä paremmin.
5) Pikkujoulut ovat olleet joka vuosi todella mukavia. Sen lisäksi tietysti näytelmämme "Pieniä ongelmia" ja sen ensi-ilta.
Paula Friman
1) Aloitin 2010 syksyllä. Olin ensimmäisenä vuotena myös toisessa näytelmäryhmässä. Aseman Lapset osoittautui kuitenkin paremmaksi.2) Aikasemmin olin käynyt toisessa näytelmäkerhossa kaksi tai kolme vuotta.
3) Piano, katutanssi, jooga ja kokkikerhon pitäminen ovat muita harrastuksiani.
4) Tykkään olla huomion keskipiste. Lavalla yleisön edessä oleminen on mahtavaa!
5) Vaikea sanoa mitään yksittäisiä parhaita muistoja. Täällä on aina tosi huippua ja on tosi hienoa, että meillä on näin tiivis ja hyvä ryhmä, jossa kaikki ovat kavereita keskenään.
(Lisäksi kaikki olivat iloisen yksimielisiä siitä, että ohjaaja on maailman paras ja kaikki kunnia kaikesta kuuluu pelkästään hänelle. toim. huom.)
Elmo Rautio
1. Aloitin kerhon pitämisen 2008 rahanpuutteen vuoksi. Se oli aluksi osa valtakunnallista Kulttuuri Kasvattaa -hanketta, mutta myöhemmin siitä syntyi oma erityinen ryhmänsä. Virallisesti olimme aiemmin Haukiputaan nuorisotoimen ja nykyisin Haukiputaan 4H-yhdityksen "teatterikerho". Mutta tittelit sikseen.2. Olen harrastanut näyttelemistä niin kauan kuin muistan ja teatteri on aina ollut osa elämää. Näyttelen edelleen Haukiputaan Nurkkanäyttämössä. Olen esiintynyt muutenkin paljon ja laajasti. Elokuvia olen kuvaillut niin kauan kuin on ollut kamera jolla kuvata.
3. Katson paljon elokuvia ja luen erilaisia tekstejä. Muita harrastuksiani ovat videopelit ja penkkiurheilu, erityisesti jääkiekko.
4. Ymmärrän kysymyksen niin, että miksi halusin alkaa ohjaajaksi. Kai se tulee luonnostaan, kun on niin paljon näytellyt. Minulla on kuitenkin aina ollut visioita ja tämä kerho on antanut hyvän pohjan harjoitella ja kehittyä myös tällä saralla. Lisäksi tämä harrastus tukee pedagogisten taitojeni kehitystä, joita tarvitsen tulevassa ammatissani.
5. Kliseet ensiksi: erittäin hienoja muistoja on todella paljon. Jos pitää yksi valita, niin näytelmä "Pieniä Ongelmia" Haukiputaan Teatterikuopalla on ehdottomasti yksi niistä.
torstai 6. lokakuuta 2011
Iltapuhdetta syysiltoihin
Elmo Rautio
___________
Ehtoota.
Kotiuduin juuri rakkaan harrastukseni jääkiekon parista (Kärpät veiTapparaa 2-1 ja nousi sarjakärkeen!!). Ulkona sataa kaatamalla ja yöksi on luvattu myrskyä. Kuulemma pahinta vuosiin. Hui.
Yliopistolaisena huominen ei tarjoa edes opintojen riemua ja muutenkin kaikki "hyödyllinen ja tärkeä" tekeminen on torpattu ainakin viikoksi eteenpäin. Mitä siis tällaisena tylsänä arki-iltana tekisi? No, tietenkin töitä.
Tai ei nyt varsinaisesti töitä. Tai kyllä sittenkin. Kyseessä on nimittäin Aseman Lasten elokuvaprojektin kaikkein teoreettisin käytännön asia, jolla on kuitenkin juuri se kaikkein suurin merkitys lopullisen tuotoksen kannalta: käsikirjoituksen laatiminen. Ajattelin tässä kirjoituksessa avata vähän tuota prosessia, jota kuvaa kaikkein parhaiten kulunut sanapari luomisen tuska.
Elokuvaprojektissa idean saaminen on kohtuullisen helppoa. Jopa moni sellainen, joka ei ole koskaan ajatellutkaan elokuvakäsikirjoituksen laatimista, on saattanut keksiä aivan loistavia ideoita potenttiaalisille mestariteoksille. Miksi MM95:sta ei tehdä elokuvaa? Tai Pentti Linkolasta? Tai tilanteesta, jossa tyttö rakastuu ystävänsä identtiseen kaksoisveljeen? On hienoa, että valtaosalla ihmisistä on tämän verran luovuutta. Luovuuden muuttaminen konkreettiseksi tuotokseksi kysyy kuitenkin sisua, johon harvemmalla riittää rahkeita.
Käsikirjoittajat jäävät usein ohjaajien varjoon elokuvatuotannossa, mutta rohkenen väittää, että juuri heillä on kaikkein olennaisin rooli koko projektin onnistumisen kannalta. Hyvää käsikirjoitusta on vaikea pilata, mutta paskasta plarista on pirun vaikea vääntää jotain, mitä edes parhaalla tahdolla voi kehua hyväksi. Ja mitä paineita se minulle asettaakaan! Voi voi...
Käsikirjoittaja ei ole Jumala, joka luo tyhjästä jotain joka toimii välittömästi. Ennemminkin käsikirjoittaja on (ainakin tällaisessa amatööriprojektissa) arkkitehti, rakennusmies ja tuotantopäällikkö yhtä aikaa - ja mikäli toimii myös ohjaajana, sisustussuunnittelija samaan syssyyn. Siinä sitä urakkaa riittääkin!
Käsikirjoittajan on otettava ideat ja muutettava ne konkreettisiksi, jäsennellyiksi ajatuksiksi, joita kenen tahansa pitää kyetä tulkitsemaan ja ymmärtämään. Lisäksi käsikirjoittajan on otettava huomioon kaikki mahdolliset olemassaolevat tosi seikat aina näyttelijöiden luonteesta käytettävissä oleviin aineistoihin asti. Ja kuitenkin päähuomio pitäisi olla tarinassa, jonka pitäisi olla ymmärrettävä, tehokas ja pyrkiä herättämään jonkinlaisia reaktioita. Samalla ohjaajapuoli tässä Jekyl/Hyde-keitoksessa miettii päätä pahkaa tarinan visuaalista esitystä.
Kadehdin tosissani niitä Hollywoodin tähtikäsikirjoittajia, joiden ei tarvitse muuta kuin suoltaa sielujensa syvimmät kulmat paperille ja joku muu toteuttaa ne hänen puolestaan. Olisi mahtavaa, jos budjetti olisi mittaamaton ja kaikenlainen käytännön toteuttamienn olisi jonkun muun päänsärky. Vaan kun ei ole. Valitettavasti haluan toteuttaa tämän idean ihan itse ja juuri tässä kyseisessä tilanteessa. Sillä periaatteella rohkenen väittää, että tässä on kyse taiteesta sen kaikkein perimmäisessä merkityksessä: ihmisen vilpittömästä halusta vapaaehtoisesti ja omaehtoisesti viihdyttää itseään ja toisiaan. Ja juuri se on mielestäni tämän vetämäni ryhmän kaikkein paras puoli.
***
Elmo Rautio on 20-vuotias haukiputaalaissyntyinen historianopiskelija, teatteri- ja kulttuuriharrastaja. Intohimoisena lätkäfanina ja yhteiskunnallisena keskustelijana tunnettu elämäntapateatterilainen ja kolmen Laudaturin ylioppilas on toiminut Aseman Lasten ohjaajana aina vuodesta 2008 saakka. Hän on työskennellyt ohjaajana myös Kiiminkijoen opiston tehtävissä. Näyttelijänä hän on tullut tunnetuksi Haukiputaan Nurkkanäyttämön jäsenenä ja tähdittänyt muun muassa näytelmiä "Decamerone", "Terveydeksi" ja Sofi Oksasen kirjaan perustuvaa tragediaa "Puhdistus". Elokuvapuolella hänen ansionsa painottuvat elokuva-arvioiden kirjoittamiseen, joita hänelle on ehtinyt kertyä kolmisen sataa.
___________
Ehtoota.
Kotiuduin juuri rakkaan harrastukseni jääkiekon parista (Kärpät vei
Tapparaa 2-1 ja nousi sarjakärkeen!!). Ulkona sataa kaatamalla ja yöksi on luvattu myrskyä. Kuulemma pahinta vuosiin. Hui.Yliopistolaisena huominen ei tarjoa edes opintojen riemua ja muutenkin kaikki "hyödyllinen ja tärkeä" tekeminen on torpattu ainakin viikoksi eteenpäin. Mitä siis tällaisena tylsänä arki-iltana tekisi? No, tietenkin töitä.
Tai ei nyt varsinaisesti töitä. Tai kyllä sittenkin. Kyseessä on nimittäin Aseman Lasten elokuvaprojektin kaikkein teoreettisin käytännön asia, jolla on kuitenkin juuri se kaikkein suurin merkitys lopullisen tuotoksen kannalta: käsikirjoituksen laatiminen. Ajattelin tässä kirjoituksessa avata vähän tuota prosessia, jota kuvaa kaikkein parhaiten kulunut sanapari luomisen tuska.
Elokuvaprojektissa idean saaminen on kohtuullisen helppoa. Jopa moni sellainen, joka ei ole koskaan ajatellutkaan elokuvakäsikirjoituksen laatimista, on saattanut keksiä aivan loistavia ideoita potenttiaalisille mestariteoksille. Miksi MM95:sta ei tehdä elokuvaa? Tai Pentti Linkolasta? Tai tilanteesta, jossa tyttö rakastuu ystävänsä identtiseen kaksoisveljeen? On hienoa, että valtaosalla ihmisistä on tämän verran luovuutta. Luovuuden muuttaminen konkreettiseksi tuotokseksi kysyy kuitenkin sisua, johon harvemmalla riittää rahkeita.
Käsikirjoittajat jäävät usein ohjaajien varjoon elokuvatuotannossa, mutta rohkenen väittää, että juuri heillä on kaikkein olennaisin rooli koko projektin onnistumisen kannalta. Hyvää käsikirjoitusta on vaikea pilata, mutta paskasta plarista on pirun vaikea vääntää jotain, mitä edes parhaalla tahdolla voi kehua hyväksi. Ja mitä paineita se minulle asettaakaan! Voi voi...
Käsikirjoittaja ei ole Jumala, joka luo tyhjästä jotain joka toimii välittömästi. Ennemminkin käsikirjoittaja on (ainakin tällaisessa amatööriprojektissa) arkkitehti, rakennusmies ja tuotantopäällikkö yhtä aikaa - ja mikäli toimii myös ohjaajana, sisustussuunnittelija samaan syssyyn. Siinä sitä urakkaa riittääkin!
Käsikirjoittajan on otettava ideat ja muutettava ne konkreettisiksi, jäsennellyiksi ajatuksiksi, joita kenen tahansa pitää kyetä tulkitsemaan ja ymmärtämään. Lisäksi käsikirjoittajan on otettava huomioon kaikki mahdolliset olemassaolevat tosi seikat aina näyttelijöiden luonteesta käytettävissä oleviin aineistoihin asti. Ja kuitenkin päähuomio pitäisi olla tarinassa, jonka pitäisi olla ymmärrettävä, tehokas ja pyrkiä herättämään jonkinlaisia reaktioita. Samalla ohjaajapuoli tässä Jekyl/Hyde-keitoksessa miettii päätä pahkaa tarinan visuaalista esitystä.
Kadehdin tosissani niitä Hollywoodin tähtikäsikirjoittajia, joiden ei tarvitse muuta kuin suoltaa sielujensa syvimmät kulmat paperille ja joku muu toteuttaa ne hänen puolestaan. Olisi mahtavaa, jos budjetti olisi mittaamaton ja kaikenlainen käytännön toteuttamienn olisi jonkun muun päänsärky. Vaan kun ei ole. Valitettavasti haluan toteuttaa tämän idean ihan itse ja juuri tässä kyseisessä tilanteessa. Sillä periaatteella rohkenen väittää, että tässä on kyse taiteesta sen kaikkein perimmäisessä merkityksessä: ihmisen vilpittömästä halusta vapaaehtoisesti ja omaehtoisesti viihdyttää itseään ja toisiaan. Ja juuri se on mielestäni tämän vetämäni ryhmän kaikkein paras puoli.
***
Elmo Rautio on 20-vuotias haukiputaalaissyntyinen historianopiskelija, teatteri- ja kulttuuriharrastaja. Intohimoisena lätkäfanina ja yhteiskunnallisena keskustelijana tunnettu elämäntapateatterilainen ja kolmen Laudaturin ylioppilas on toiminut Aseman Lasten ohjaajana aina vuodesta 2008 saakka. Hän on työskennellyt ohjaajana myös Kiiminkijoen opiston tehtävissä. Näyttelijänä hän on tullut tunnetuksi Haukiputaan Nurkkanäyttämön jäsenenä ja tähdittänyt muun muassa näytelmiä "Decamerone", "Terveydeksi" ja Sofi Oksasen kirjaan perustuvaa tragediaa "Puhdistus". Elokuvapuolella hänen ansionsa painottuvat elokuva-arvioiden kirjoittamiseen, joita hänelle on ehtinyt kertyä kolmisen sataa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)