Epilogi

Kuten olette huomanneet, sivulla on ollut aika hiljaista viime aikoina. Tämä johtuu siitä, että toimintamme on tullut ainakin toistaiseksi päätökseensä. Aseman Lapsia ei enää ole ja myös Asemafilmi lopettaa toimintansa toistaiseksi. Uusia elokuvia ei siis ole tulossa.

Joitain uusia videoita voi toki vielä tulla. Jäärouvan ilmestymisen kolmivuotisjuhlaa juhlistetaan ennen julkaisemattomalla dokumentilla, joka sisältää kaikkien näyttelijöidemme retrospektiivisiä haastatteluja. Sen lisäksi mennyttä taivaltamme saatetaan muistaa erilaisilla top 10 -listauksilla ja muisteloilla.

Tarkoituksena on myös työstää jossain vaiheessa täyspitkä dokumentti ryhmämme vaiheista. Materiaalia on runsaasti, mutta dokumentin työstäminen on äärimmäisen työlästä. Siihen saattaa siis mennä aikaa. Tämä dokumentti on tarkoitus tehdä kunnolla ja siitä on tarkoitus tulla mahdollisimman kokonaisvaltainen kertomus harrastajaelokuvien tekemisestä pienessä pohjoispohjanmaalaisessa pikkukunnassa, ilman rahaa ja mainittavia resursseja.

Alustavasti dokumenttia voi odottaa syksyllä 2016, mutta mitään ei ole vielä lyöty lukkoon.

Toistaiseksi Asemafilmi siis vetäytyy horrostilaan. Kolmen pitkän elokuvan ja puolenkymmenen lyhytelokuvan tuottaminen neljässä vuodessa on rokottanut kovasti jaksamistani ja vienyt aikaa yliopisto-opinnoiltani. Toistaiseksi aion siis keskittyä opiskeluun, valokuvaamiseen, kirjoittamiseen ja nauttimaan elokuvataiteesta pitkästä aikaa pelkästään katsojan roolissa.

Haluan omasta puolestani kiittää kaikkia fanejamme kuluneista vuosista. Te olette se syy, miksi tätä hommaa on jaksanut tehdä ja miksi aikatauluista on ainakin yritetty pitää kiinni. On ollut ilo huomata, miten teoksemme ovat tehneet vaikutuksen ja miten niitä edelleen katsotaan päivittäin vielä pitkän ajan jälkeenkin. Taiteessa on se hieno puoli, että vaikka taitelijat poistuvat estraadilta, taide itse jää elämään - jos ei muuten, niin ihmisten mielissä ja sydämissä.

Minä kiitän.

Elmo Rautio
ohjaaja/tuottaja
Asemafilmi

Rautio ei ohjaa Aseman Lasten viimeistä elokuvaa

Aseman Lasten viimeinen elokuva tulee olemaan kokonaan ryhmän oma tuotos. Aiemmista elokuvista päävastuun kantanut Elmo Rautio luovuttaa ohjaajan, käsikirjoittajan, kuvaajan ja leikkaajan toimet kokonaisuudessaan työryhmälle. Rautio toimii elokuvassa tuottajan roolissa.

- Ryhmä haluaa kertoa tarinan, jota minä olen väärä kertomaan. Nyt alkaa olla ryhmän viimeinen mahdollisuus kokeilla siipiään ja oppia itse lentämään, runoilee Rautio.

Vielä alkutuotannossa oleva elokuva kertoo aikuistumisen kynnyksellä olevista nuorista. Elokuvan keskeinen teema on ystävyys.

- Ystävyys on ollut tärkeässä roolissa kaikissa aiemmissa elokuvissamme. Nyt tämä teema kattaa ensi kertaa kokonaisen elokuvan. Se on myös ensimmäinen elokuvamme, jossa ei ole lainkaan yliluonnollisia aineksia.

Tuottajan roolissa Rautio aikoo toimia enemmän neuvoa antavassa roolissa. Vastuu elokuvan onnistumisesta on ensikertaa kokonaan työryhmän harteilla. Tämä sopii Raution elämäntilanteeseen.

- Tällä hetkellä tarvitsen hiukan happea näistä hommista. En kykene vielä tarttumaan isoon ja stressaavaan projektiin. Sen sijaan keskityn tuotannon valvomiseen ja opastamiseen.

Työryhmäläiset pääsivät kokeilemaan elokuvatuotannon keskeisiä puolia jo viime vuoden lopulla ilmestyneessä Joulukalenteri-projektissa. Jaksot "Uutikset" ja "KAPAS" olivat Iisa Mäkipaason ja Eeva Mattilan kädenjälkeä.



Tulevaisuudestakin suunnitelmia

Täysin toimettomaksi Rautio ei kuitenkaan ole jäämässä. Seuraava ohjaustyö on jo vireillä.

- Luonnostelen tällä hetkellä uutta psykologista kauhudraamaa, jonka teemana on yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen pelko. Se on ikään kuin henkistä jatkoa Mustalle keväälle (2014), vaikka tuleekin olemaan täysin eri elokuva. Siinä menee kuitenkin tovi, ennen kuin tämä leffa tulee näkemään päivänvalon.

Tuleeko elokuva olemaan Aseman Lasten elokuva?

- Ei. Aseman Lapset ovat Iisa, Eeva, Paula, Tuuli ja Tiia. Kun tämä ryhmä hajoaa, se on Aseman Lasten loppu. Jos saadaan kasaan uusi ryhmä, se tulee kantamaan eri nimeä. Toivon kuitenkin näkeväni ainakin osan heistä myös uusissa projekteissa.

Aseman Lapsista Iisa Mäkipaaso ja Eeva Mattila jatkavat ensi vuonna jatko-opintoihin. Tuuli Kankaalalla ja Tiia Lipolla on sen sijaan vielä vuosi lukiota jäljellä.

Kameleonttinainen

Kun mietitään työryhmää nimeltä Aseman Lapset, se henkilöityy vahvasti yhteen henkilöön: Iisa Mäkipaaso on liioittelematta ryhmän sielu ja sydän. Alusta saakka mukana ollut Iisa on se yhdistävä tekijä, jonka kautta koko ryhmä on rakentunut.
 

Monipuolinen näyttelijätär taipuu sekä draamaan että komediaan.

Iisan roolisuoritus Tuutikkina keräsi kehuja.

Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun Iisa saapui Aseman vanhalle esikoululle "reippaana 5. luokkalaisena". Nyt lukion toista vuotta lopetteleva Iisa on useassa liemessä keitetty kameoleontti, jolle on suosiolla luovutettu ne kaikkein erikoisimmat roolit Asemafilmin elokuvissa.

"Olen saanut projekteissamme värikkäimmät ja erikoisimmat roolit, ja se on opettanut heittäytymis- ja muuntautumiskykyä. Elokuvallinen hienovarainen ilmaisu on toivoakseni kehittynyt."

Monipuolisena näyttelijänä Iisa taitaa sekä draaman että komedian. Tekoprosessin kannalta Iisa kertoo pitävänsä komediaelokuvista enemmän.

"En oo näytelly kovin draamallisia rooleja, mutta meillä ero on ollut lähinnä siinä että komedian kuvaaminen on hauskempaa. Olen hauskuuden ja komedian ystävä. "

Suosikkiroolikseen Iisa nostaa kuitenkin elokuvassa Jäärouva vakuuttaneen Tuutikin. Myös yleisön mieleen ollut rooli toi hänelle parhaan sivuosan Oskariina-palkinnon.

"Rooli oli eeppinen, haastava ja todella latautunut; kohdistuivathan muumipohjaiset odotukset minuun hahmona. Myös meininki kuvauksissa oli taianomaista, sillä olin kuumeessa ja hengailin tuutikkivaatteissa kaiken aikaa fiilistellen. Melkein muutuin Tuutikiksi.

Myös ryhmän uusimmassa elokuvassa Musta kevät Iisa nähdään erikoisessa roolissa. Hänen hahmonsa Renne on sosiaalisesti kömpelö nörttihahmo, jota vaivaa pakkomielle urbaaniin legendaan.

"Roolihahmoni on syrjäytynyt, sosiaalisesti epävarma "Rendfield", joka on kokenut elämässään hirveitä asioita ja menettänyt paljon läheisiään. Rennelle on vaikeaa kohdata ihmisiä, ja hänen yhteytensä ulkomaailmaan on internet. Itsessäni ei ole juurikaan samaa kuin Rennessä, mutta ehkä tulkintani hänestä toi Renneen hieman Iisaa."

Vaikka yhtäläisyyksiä Iisan aiempiin roolitöihin on, Renne eroaa Iisan mukaan merkittävästi niistä kaikista.

"Olen aikaisemmin näytellyt kyllä mielenvikaisia ja hämäriä rooleja, mutta tällä kertaa hahmo oli selvästi negatiivisella tavalla oudoksuttava. Rennessä ei ainakaan elokuvan alkuvaiheessa ole sellaista varmuutta, mitä muissa hahmoissani on aina ennen ollut, ja joka on itsellenikin hyvin ominaista."

Yleisöllä on Iisan mukaan lupa odottaa siis täysin uudenlaista Iisaa.

"Ja ehkä myötähäpeän tunnetta. Siihen pyrin." Iisa naurahtaa.

Ja loppuun vielä ne pakolliset faniterveiset: "Huippua että teitä on! Jatkakaa elokuvien katsomista ja koittakaa tekemistä, se on hieno taiteenlaji."

Ensi-illan huumaa Kiimingin Sykkeessä

Asemafilmin kolmas pitkä elokuva Musta kevät sai juhlallisen ensi-iltansa eilen illalla Kiimingin nuorisotalo Sykkeessä. Liki viiden kuukauden työ palkittiin lämminhenkisellä ja arvokkaalla tapahtumalla, jonka puitteet olivat ensiluokkaiset ja tunnelma huikea.

Ilman ylimääräistä stressiä ja säätöä ei toki tästäkään tapahtumasta selvitty. Tekniikan kanssa oli - yllätys yllätys - jälleen tekemistä useammaksi päiväksi. Onneksi kaikki saatiin lopulta kuntoon, vieläpä reilusti ennen esityksen alkua!

Yleisöä oli paikalla varsin mukavasti. Pääasiassa sen muodostivat läheiset, tutut ja ystävät, mutta olipa paikalla muutamia ulkopuolisiakin - virallisia tahoja unohtamatta.

Tapahtuman aluksi Kiimingin 4H toivotti yleisön tervetulleeksi tapahtumaan, jonka jälkeen allekirjoittanut pääsi estraadille. Ohjaajan ominaisuudessa kiitin paikalle saapuneita, kerroin projektin mittaluokasta ("suurin projekti ikinä") ja esittelin lyheysti elokuvan. Sen pitemmittä puheitta näytös alkoi parin trailerin saattelemana, joukossa myös (kenties) seuraavan pitkän elokuvamme teaseri. Sitten oli vuorossa itse elokuva.

90 minuuttia myöhemmin salin täytti intensiivinen hiljaisuus. Vasta valojen sytyttäminen herätti yleisön raikuviin suosionosoituksiin. Tunnelma oli jollain tapaa jopa harras. Voisi kai väittää, että olimme tehneet vaikutuksen.

Pitkäikäisin jäsenemme Iisa Mäkipaaso piti lopputekstien vielä rullatessa lyhyen puheenvuoron työryhmän puolesta. Iisa kiitti liikuttuneena sekä yleisöä että erityisesti työryhmää, jonka kanssa töitä on saanut tehdä. Surumielisen sävyn Iisan puheeseen toi toteamus, ettei tämäkään ryhmä välttämättä kestä ikuisesti. Vuoden kuluttua koittavat valmistumiset ja jatko-opiskelut saattavat aiheuttaa ryhmään suuriakin muutoksia.

Tämän jälkeen oli vuorossa melkoinen palkintosade. Kukkia satoi niin etteivät kädet riittäneet. Pisimmän "palkintopuheen" piti allekirjoittaneen isä, useissa projekteissamme kuvauspaikkojen huoltomiehenäkin toiminut Timo Rautio. Hänen keskeisin sanomansa oli työryhmän ainutlaatuisuus: vain oikeanlaisessa yhteisössä nuoret näyttelijät voivat ilmaista tunteitaan samallaisella intensiteetillä kuin elokuvassa nähtiin. Kuusivuotisen taipaleemme aikana ryhmä on kasvanut niin tiiviiksi ja turvalliseksi työyhteisöksi, että meidän kohdallamme se toteutuu.

Tapahtumaan lopuksi otimme vielä vastaan joitain kysymyksiä yleisöstä ja muistelimme menneitä. Sitten oli loppusanojen aika ja tilaisuus oli päättynyt. Lopuksi vielä kohotimme työryhmän kanssa maljan juhlan kunniaksi.

Fiilikset olivat kertakaikkiaan upeat. Olen itse unelmoinut tällaisista tilaisuuksista siitä asti, kun pienenä poikana aloin haaveilla oman elokuvan tekemisestä. Vaikka olemme jo tehneet neljä elokuvaa, lähimmäksi tällaista tapahtumaa pääsi Jäärouvan "ensi-ilta" tilaisuus Teatterikuopalla. Jokainen elokuvissa kävijä tietää eron pienen ruudun ja ison kankaan, yksityisen ja julkisen tilan välillä. Elokuvateattereissa elokuvat ovat sosiaalisia kokemuksia. Tässä tilaisuudessa tuli ensimmäistä kertaa ikinä sellainen fiilis.

Mutta se oleellinen kysymys: mitä yleisö ajatteli elokuvasta? Näissä tilaisuuksissa on aina se varjopuoli, että kaikki palaute on järkijään positiivista - eihän kukaan tule toisten ensi-iltaan tietentahtoen haukkumaan mitään elokuvaa. Siksi oleellisempaa onkin se, mitä ei sanota ääneen. Elokuvan aikana salissa oli aistittavissa aitoa liikuttumista. Elokuvan muutamien täysin hiljaisten hetkien aikana salista ei kuulunut rasaustakaan. Ihmiset pidättivät välillä jopa henkeään. Olinpa kuulevinani jonkun jopa nyyhkivän.

Ja vaikka palaute onkin aina positiivista, se tuntui tukevan havaintojani. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät todellakaan olleet ensimmäistä kertaa elokuvissa, kertoivat elokuvan olleen koskettava. Kertoipa joku jopa itkeneensä. Osa oli ehtinyt unohtaa katsoneensa harrastajaelokuvaa: he olivat elokuvissa! Elokuvan kliimaksi vanhassa maalaistalossa oli saanut osan pidättelemään korviaan ja vilkuilemaan lattiaan. Ehkä kaikkein paras kommentti oli kuitenkin tämä: tämä oli oikea elokuva.

Kuten olen jo useaan otteeseen kertonut, tämä elokuva perustuu huomattavasti enemmän tosielämään kuin mikään aiemmista elokuvistamme. Erityisesti siksi, että se pohjautuu osin omakohtaisiin kokemuksiin. Pyrkimyksenämme oli koko ajan tehdä tuoreesta ja originellista ideastamme mahdollisimman hyvä elokuva, vaivasta tinkimättä. Jos elokuvaa kuvataan arjen keskellä kymmeniä tunteja ja ollaan valmiita viettämään homeisessa mökissä puoli kolmeen yöllä sen takia, se kertoo todella paljon siitä uskosta, mikä meillä oli tähän projektiin.

Musta kevät saattaa viimein olla se elokuva, jonka jälkeen meidät otetaan vakavasti. Ja se johtuu ihan puhtaasti siitä, että otimme sen itse vakavasti.

Elmo Rautio

PS. Elokuva ilmestyy YouTubeen keskiviikkona 28.5. klo 18.

Kaiken vaivan summa

Asemafilmin ohjaaja/tuottaja Elmo Rautio kirjoittaa uuden elokuvamme tekoprosessista vertaillen sitä aiempiin tuotoksiimme. Suuritöisen elokuvan ensi-ilta on YouTubessa 28.5.2014.

***

Autolla ajo tuli "Mustaa kevättä" kuvatessa tutuksi.

Suhteellisen lyhyestä urastamme huolimatta olemme Aseman Lasten kanssa päässeet toteuttamaan melko erilaisia projekteja. Enkä puhu nyt elokuvien lajityypeistä, vaan työtavoista. Vaikka kuvaustilanteisiin on tullut tiettyä rutiinia ajan myötä, ovat uudet projektit olleet aina jollain tasolla edellistä kunnianhimoisempia ja vaativampia. Siksi ei ole ihan pieni juttu sanoa, että Musta kevät on ollut työläämpi projekti kuin kaikki tähänastiset elokuvamme yhteensä!

Ensimmäinen elokuvamme Mörkö kuvattiin normaalien kerhoaikataulujemme puitteessa. Joka keskiviikko kokoonnuimme kolmeksi-neljäksi tunniksi koululle kuvaamaan pitkää elokuvaa kohtaus kohtaukselta. Sanomattakin selvää, että työtahti oli varsin hidas ja elokuvan teossa vierähti lopulta lähes neljä kuukautta. Käytännössä työ ei kumminkaan ehtinyt rasittaa juuri lainkaan, vaikka muutama kerta venyikin pitkäksi. Kerran viikossa löytyy aina ylimääräistä energiaa puurtaa pari tuntia ylimääräistä.

Jäärouva edustaa tekoprosessina toista ääripäätä yhdessä Halloween-elokuvamme kanssa. Nämä elokuvat kuvattiin parissa päivässä yhden intensiivisen kuvausviikonlopun aikana. Kummatkin olivat melko raskaita tapauksia, sillä molemmissa tiukka aikataulu pakotti meidät lähes kymmentuntisiin työpäiviin. Erityisesti allekirjoittaneelle kyseiset projektit olivat harvinaisen rankkoja, sillä toisin kuin näyttelijät, ohjaajan/kuvaajan on työskenneltävä koko ajan, sillä hänen pitäessään taukoa mikään ei etene mihinkään suuntaan.

Mörkö 2 ja Joulutarina edustivat jonkinlaista välimaastoa. Joulutarinaa kuvattiin kyllä yhdessä kuvauspaikassa ja normaalien kerhoaikataulujen puitteessa, mutta projekti oli valmis kolmessa viikossa. Mörkö 2 taas sisälsi ensimmäisenä elokuvanamme useita kuvauspaikkoja, mutta tiiviytensä takia kuvattiin sitäkin pääasiassa keskiviikkoisin. Jonkin verran jouduttiin antamaan näyttelijöiden omaksi tehtäväksi, itse en nimittäin kyseisten elokuvien koti-kohtausten kuvaamiseen osallistunut.

Rankka työ ei ole koskaan lannistanut esimerkiksi Iisaa.

Musta kevät yhdistää periaatteessa kaikki ne tekoprosessit, joista meillä on kokemusta, yhteen jättimäiseen hankkeeseen. Elokuvaa kuvattiin neljän kuukauden ajan kohtaus kohtaukselta, mutta kuvauspaikkoja oli tällä kertaa merkittävästi enemmän kuin missään aiemmassa elokuvassamme. Kun Mörkö 2 tuli toimeen vielä viidellä eri kuvauspaikalla, on Mustassa keväässä eri ympäristöjä yli kymmenen. Mukana ovat muun muassa keilahalli, kolme eri asuntoa, rautatiesilta, hautuumaa, useita erilaisia teitä, kirkkoranta... Tarpeetonta sanoakaan, että jo pelkästään matkakustannukset tekevät elokuvasta myös rahallisesti kalleimman projektimme.

Vaikka elokuvaa kuvattiin vähän kerralaan, venyivät kuvauspäivät välillä varsin pitkiksi. Jos Jäärouvan kanssa painittiin pari kymmentuntista päivää, Musta kevät imi vain hiukan lyhyempiä päiviä yli viikon verran. Samassa ympäristössä tapahtuvia kohtauksia pyrittiin kuvaamaan intensiivisellä otteella paitsi ajan säästämiseksi, myös pitääksemme elokuvan tunnetason yllä. Jokainen Jäärouvan katsonut ymmärtää, miten paljon laadukkaampaa eläytymistä tällä työtavalla voidaan saavuttaa verrattuna esimerkiksi Mörköön. Siitäkin huolimatta välillä tahtoi mennä yli ja aika loppui lähes aina kesken.

Ehkä katastrofaalisin kuvauspäivä oli eräs huhtikuinen lauantai-ilta, jolloin olimme Jokikylässä kuvaamassa elokuvan järisyttävää kliimaksia. Olimme aloittaneet jo päivällä kuvaamalla pari kohtausta Asemakylällä ja siirryimme seitsemän pintaan Jokikylään, toiveissamme saada ulkokohtaukset kuvattua iltahämärän aikaan ennen pimeää. Mutta kuinka ollakaan, kuvauspaikkamme avain oli hukkunut. Sen metsästäminen vei melkein kaksi tuntia ja vaati reissua Pateniemessä asti (n. 15 kilometriä Jokikylästä). Kuvaukset pääsivät käyntiin vasta puoli kymmeneltä, 2,5 tuntia suunnitellusta. Olimme lopullisesti valmiita reilusti kahden jälkeen yöllä. Viimeiset urhoolliset työnsankarit pääsivät nukkumaan vasta lähellä kolmea.

Kerrankos sitä kuvaillaan vielä aamuyöstä.

Miksi sitten halusimme nähdä tällaisen vaivan yhden elokuvan takia? Eikö olisi voinut tehdä jotain helpompaakin? Erittäin hyvä kysymys, jota tulin itsekin pohtineeksi monet kerrat ajellessani autiota Pohjantietä kellon käydessä yhtätoista kuusituntisen torstai-illan urakan päätteeksi. Eihän tälle mitään järkevää syytä olekaan. Emme tekijöinä hyödy työstämme taloudellisesti, eikä mahdollinen suosio sinänsä ole mikään itsetarkoitus.

Kyse on intohimosta. Siitä, että rakastaa jotain asiaa niin paljon, että sen eteen on valmis tekemään uhrauksia. Taide ja kulttuuri ovat tieteen ohella se ihmiskunnan suurin keksintö, sen tuottaminen on varmasti arvo sinänsä. Ennen kaikkea se tuo sisältöä elämään: jollain sairaalla tavalla on mukavaa raataa niska limassa jonkin päämäärän eteen, kunhan palkintona on sellainen lopputulos, jonka arvoa ei voi täysin sivuuttaa.

Mutta miksi juuri tämä elokuva oli poikkeuksellisen vaivan arvoinen? Siksi, että tämä on ylivoimaisesti paras käsikirjoitukseni tähän asti ja jo ideana sellainen, jonka me kaikki tekijät halusimme nähdä toteutettuna. Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani ja videoissani todennut, itselleni kyseessä on myös henkilökohtaisesti tärkeä projekti. Osaksi varmaan selitys on myös se, että olemme jo tehneet ns. "helpot projektit", nuorina ja kehittyvinä taiteilijoina meillä on halu haukata jatkuvasti yhä suurempaa palaa ja kokeilla rajojamme. Samasta syystä aikoinaan aloitimme tekemällä kauhuelokuvaa suositusta lastenohjelmahahmosta pikkusievän draaman sijaan. Siitä lienevät kaikki tätä lukevat varsin tyytyväisiä.

Vaivaa on nähty. Toivottavasti se näkyy lopputuloksessa.

Onko lopputulokselta sitten lupa odottaa jotain ennennäkemättömän upeaa? Koskaanhan ei pitäisi lähteä hypettämään mitään etukäteen, mutta voin kertoa teille pienen salaisuuden: on. Ainakin meidän mittakaavassamme. Voin luvata jo tässä vaiheessa, että käsillämme on ehdottomasti paras elokuvamme niin teknisesti, tarinallisesti, näyttelijäsuorituksiltaan kuin tunnetasoltaankin. Kokonaisuudesta en toki uskalla vielä sanoa, sen voi jokainen arvioida itse, kun elokuva tulee ensi-iltaansa 28. toukokuuta.

Elmo Rautio

Kauheimmat asiat ovat todellisia

Tässä tekstissä Asemafilmin ohjaaja/tuottaja/käsikirjoittaja Elmo Rautio pohtii uuden elokuvamme "Musta kevät" kauhuelementtejä ja niiden suhdetta aiempiin elokuviimme. Elokuva saa ensi-iltansa kuun lopulla.

***

Kauhuelokuvan tekeminen on useimmiten - uskokaa tai älkää - äärettömän hauskaa ja mukavaa puuhaa. Riippumatta siitä, millaisia kauheuksia elokuva sisältää, elokuvien kauhu on aina ensisijaisesti turvallista viihdettä. Pelon ja jännityksen herättäminen paksun fiktion varjolla on erittäin lähellä komediaa. Ero naurunpyrähdyksen ja adrenaliinipiikin tarjoaman säikäytyksen välillä on hiuksen hieno.

Harva varhaislapsuudesta selvinnyt pitää yliluonnollisia elementtejä sinänsä pelottavina. Ne voivat olla jännittäviä, kiehtovia tai mielenkiintoisia, mutta harvemmin puhdasta ahdistavaa kauhua aiheuttavia. Yksi inhimillisen kasvun merkittävimmistä oivalluksista on se, että kaikkein kamalimmat asiat tapahtuvat oikeassa elämässä.

Mustassa keväässä kauheimmat asiat ovat todellisia.

Kun aloin kirjoittaa Mörköä, otin lähtökohdakseni sen, että haluan elokuvasta oikeasti pelottavan. Ei siis riittänyt, että siirsin koko sukupolveni lapsuuden painajaiset ruudulle, niillä piti olla yhteys tosielämän todellisiin pelkoihin. Tuloksena oli varsin monisyinen ja yllättävän tarkkanäköinen tutkielma lapsuuden peloista. Vielä Mörkö-elokuvassa kauhu kuitenkin oli voitettavissa perinteiseen tapaan kohtaamalla pelkonsa ja henkisellä kasvulla niiden yli. Siinä mielessä Mörkö on kaikista kauhuelementeistään huolimatta elokuvistamme turvallisin, mukavin ja kiltein katsojaa kohtaan.

Jäärouva olikin sitten jo ihan toista maata. Lähisukulaiseni synnynnäisen sydänsairauden ja omien aikuistumiseen liittyvien pelkotilojeni innoittamana päätin lähestyä kauhua nuoren ihmisen järkyttävimmän oivalluksen kautta: oivallus omasta kuolevaisuudesta. Elokuvassa kuolemaan jo läheisesti tutustunut tyttö tulee pakkomielteiseksi taruolennosta, joka olisi koituva hänen kohtalokseen. Vääjäämättömän, lopullisen lopun pelko on jotain, jonka käsittelyssä päähenkilö ei onnistu. Hän tulee itse toteuttaneeksi pahimmat pelkonsa ja luopuu elämästään pelätessään menettävänsä henkensä. Elokuvan surullinen loppu on tietysti draamallinen ratkaisu, mutta laajentaa myös Mörkö-elokuvan sanomaa: jos pelkkä pelon kohtaaminen ei riitä, sen ei pidä antaa hallita elämää.

Suru lamauttaa elokuvan päähenkilön.

Uusin elokuvamme Musta kevät ei sinänsä kuulu samaan "sarjaan" Mörkö- ja Jäärouva-elokuvien kanssa, mutta omalla tavallaan sekin jatkaa nuoren aikuisen pelkotilojen tutkimista. Nyt vain puuttuu se sadunomainen viitekehys ja tarina teemoinen on kauttaaltaan raaempi, voimakkaampi ja rehellisempi - ja ensimmäinen elokuva, jonka tekeminen ei ole ollut mukavaa miltään osin. Sen kauhu on liki puhtaasti tosielämän raakaa ja realistista kauheutta, jopa siinä määrin, että yliluonnolliset elementit toimivat jo kevennyksensä.

Musta kevät on ylivoimaisesti omakohtaisin koskaan kirjoittamani elokuvakäsikirjoitus. Siinä missä Mörkö ja Jäärouva perustuivat lähinnä omiin muistoihin ja fiiliksiin, Musta kevät pohjautuu kokemuksiin - ikävimmällä mahdollisella tavalla. Elokuvan suuria teemoja ovat kuolema, suru ja pelko. Tarina perustuu siihen surulliseen oivallukseen, ettei kaikkea elämässä ole mahdollista kontrolloida. Pahoja asioita tapahtuu, ilman syytä ja syyllisiä. Tämä luo käsittämättömän ahdistavan viitekehyksen elämälle, jota joudumme elämään jatkuvassa epätietoisuudessa - eli pelossa.


 

Vailla hallintaa.

Juuri kontrollin menettäminen on Mustan kevään avainsana. Koko tarinan lähtökohtana on suunnaton suru, jonka päähenkilö kohtaa menetettyään läheisensä. Elämän hutkiessa häntä rankalla avokämmenellä hänelle syntyy voimakas tarve löytää selitys, jota sen kummemmin hänen ystävänsä kuin hän itsekään ei usko olevan olemassa. Yliluonnollisen elementin kautta päähenkilö kuitenkin pääsee etsimään vastausta, joka ymmärrettävästi liittyy lopulta kuitenkin enemmän henkiseen kasvuun, eheytymiseen ja todellisuuden hyväksymiseen.

Kontrolli liittyy paitsi elämään, myös tunteisiin. Suru on hallitsematonta tuntemista, eräänlainen tunnelämän sairaustila. Suureen suruun kuuluu järkytys, lamaannus, masennus ja elpyminen. Mustassa keväässä suru on paitsi lamauttava tunne, myös motivaation lähde. Surusta syntyvä ahdistus on syy elokuvan päähenkilön toiminnan suunnalle, joka lopulta johtaa hänen henkiseen kasvuunsa. Tämä liittyy tosielämän havaintooni siitä, että surun keskellä ihmiseltä löytyy yllättäen voimavaroja kaikkeen, minkä hän kokee sydämessään tärkeäksi. Ihminen pystyy kasvamaan surun kaltaisten voimakkaiden tunteiden myötä henkisesti huomattavasti enemmän kuin ilmana.

Kaikesta hienosta ja kauniista huolimatta Musta kevät on ollut henkisesti todella raskas projekti. Syventyminen muistoihin elämäni raskaimmista tilanteista ja niiden uudelleenluonti elokuvaan on valvottanut minua öitä ja mietityttänyt päiviä. Elokuvan kirjoittaminen oli ikävää. Kuvaustilanteissa moni asia kosketti aidosti (mistä kiitos upeille näyttelijöille, etupäässä Tuuli Kankaalalle ja Tiia Lipolle). Editoidessa välillä ahdistaa. Valmista elokuvaa katsoessa todennäköisesti itkettää - toivottavasti oikeista syistä.

(NP: Joy Division - She's Lost Control)

Elmo Rautio,
ohjaaja/käsikirjoittaja/tuottaja
Asemafilmi

***

Musta kevät julkaistaan YouTubessa 28.5.2014. Lisää tekijöiden mietteitä ja analyysejä elokuvasta ilmestyy kovaan tahtiin tämän kuukauden aikaan!

Sivuosien ilopilleri

Paula Friman on persoona, jonka seurassa ei voi olla huonolla tuulella. "Paula on puhelias, pirteä, tomera,
hauska ja saa aina juttuillaan hyvälle tuulelle. Semmonen kiva, tarpeeksi kypsä ja kyllin hupsu" kuvailee häntä
Eeva Mattila.

Paulaa ja Eevaa yhdistää se, että kumpikin ovat Aseman Lapsissa ns. "myöhännäisheränneitä". Paula ei ehtinyt ryhmän alkutaivalta Asemakylän homekoululla todistaa, vaan liittyi vuonna 2008 perustettuun ryhmään syksyllä 2010. Näin ollen Paulan mukaantulo on omalla tavallaan käännekohta Aseman Lasten historiassa: tuolloin tulivat kuvioihin paitsi uudet tilat ja 4H, myös elokuvataide.

"Yläasteella muistan, kun Iisa alkoi puhua tästä ryhmästä. Harrastin silloin näyttelemistä eräässä toisessa ryhmässä ja ajattelin, että vaihtamalla voisi parantua - ja paranihan se!", Paula muistelee.

Sopeutuminen "uuteen ryhmään" ei ollut Paulalle ongelma. Ryhmässä oli jo valmiiksi paljon tuttuja.

"Tunsin kaikki paitsi Tiian ja Tuulin entuudestaan. Oli todella helppo ja mukava liittyä rinkiin ja jo muutaman kerran jälkeen tuntui, että olin osa porukkaa. Elmo oli kyllä tosi pelottava aluksi", Paula virnuilee tuttuun tyyliinsä.

Paula on tullut Asemafilmin elokuvissa tunnetuksi sivuosien tähtenä. Myös uudessa elokuvassa Musta kevät Paulan rooli on pieni, mutta juonen kannalta sitäkin tärkeämpi.

"Tässä elokuvassa olen Ronja, päähenkilön Miljan isosisko. Ronja on sellainen aika vahva ja rohkea persoona, Miljalle ihan hirmusen tärkeä henkilö. Luonteeltaan hahmo on melko samanlainen kuin itse olen."

Mustassa keväässä Paulalla on jälleen pieni, mutta sitäkin tärkeämpi rooli.

Sivurooleissa viihtymiseen on Paulalla hyvä syy: hän on "kiireinen maailmannainen", kuten leikkisästi asia ilmaistaan. Tänä keväänä hän on viihtynyt työkomennuksella Helsingissä.

"Ei ole ollut mahdollisuuksia isompiin rooleihin. Joka kerta on ollut menoa johonkin (Mörköä lukuunottamatta), yleensä minua on kuvattu vain pikaisesti ennen lähtöä johonkin. Nyt Mustassa keväässä oli tämä muutto. Iloinen olen silti, että on edes näitä pikku rooleja."

Paula kertoo kuitenkin olevansa milloin tahansa valmis isompaan rooliin. Sellainen onkin jo tulossa, mikäli suunnitelmat toteutuvat. "Tulevaisuudessa (keväällä 2015) meillä on tulossa elokuva joka on kirjotettu siten, että olisin pääosassa. Odotan sitä kyllä todella innolla!"

Tähänastista uraansa Paula ei osaa hirveästi analysoida. Kehittymistä voidaan hänen mielestään arvioida kunnolla vasta sitten, kun tulee isomman roolin aika. Kokemusta hänellä kuitenkin on jo vaikka millä mitalla, eteenkin hänen pravuurissaan.

Paula viihtyi noitana Aseman Lasten Halloweenissa.

"Ainaki olen saanut kokea kuoleman monta monta kertaa, se on ihan uutta." Paula naureskelee. Lempiprojektikseen hän mainitsee Aseman Lasten Halloweenin. "Sitä oli törkeän hauska kuvata. Noitana oli kiva olla!"

Asemafilmin ja Aseman Lasten faneille Paulalla lähettää lämpimiä terveisiä:

"Kiitoksia kaikille ketkä meitä jaksaa seurailla!:) Facebookiin on tullu yksityisviesteillä terveisii monilt ketä on kattonu meijän elokuvii, niit viestei on tosi kiva saada ja lukee, iso kiitos niistäki:)"