Kaiken vaivan summa

Asemafilmin ohjaaja/tuottaja Elmo Rautio kirjoittaa uuden elokuvamme tekoprosessista vertaillen sitä aiempiin tuotoksiimme. Suuritöisen elokuvan ensi-ilta on YouTubessa 28.5.2014.

***

Autolla ajo tuli "Mustaa kevättä" kuvatessa tutuksi.

Suhteellisen lyhyestä urastamme huolimatta olemme Aseman Lasten kanssa päässeet toteuttamaan melko erilaisia projekteja. Enkä puhu nyt elokuvien lajityypeistä, vaan työtavoista. Vaikka kuvaustilanteisiin on tullut tiettyä rutiinia ajan myötä, ovat uudet projektit olleet aina jollain tasolla edellistä kunnianhimoisempia ja vaativampia. Siksi ei ole ihan pieni juttu sanoa, että Musta kevät on ollut työläämpi projekti kuin kaikki tähänastiset elokuvamme yhteensä!

Ensimmäinen elokuvamme Mörkö kuvattiin normaalien kerhoaikataulujemme puitteessa. Joka keskiviikko kokoonnuimme kolmeksi-neljäksi tunniksi koululle kuvaamaan pitkää elokuvaa kohtaus kohtaukselta. Sanomattakin selvää, että työtahti oli varsin hidas ja elokuvan teossa vierähti lopulta lähes neljä kuukautta. Käytännössä työ ei kumminkaan ehtinyt rasittaa juuri lainkaan, vaikka muutama kerta venyikin pitkäksi. Kerran viikossa löytyy aina ylimääräistä energiaa puurtaa pari tuntia ylimääräistä.

Jäärouva edustaa tekoprosessina toista ääripäätä yhdessä Halloween-elokuvamme kanssa. Nämä elokuvat kuvattiin parissa päivässä yhden intensiivisen kuvausviikonlopun aikana. Kummatkin olivat melko raskaita tapauksia, sillä molemmissa tiukka aikataulu pakotti meidät lähes kymmentuntisiin työpäiviin. Erityisesti allekirjoittaneelle kyseiset projektit olivat harvinaisen rankkoja, sillä toisin kuin näyttelijät, ohjaajan/kuvaajan on työskenneltävä koko ajan, sillä hänen pitäessään taukoa mikään ei etene mihinkään suuntaan.

Mörkö 2 ja Joulutarina edustivat jonkinlaista välimaastoa. Joulutarinaa kuvattiin kyllä yhdessä kuvauspaikassa ja normaalien kerhoaikataulujen puitteessa, mutta projekti oli valmis kolmessa viikossa. Mörkö 2 taas sisälsi ensimmäisenä elokuvanamme useita kuvauspaikkoja, mutta tiiviytensä takia kuvattiin sitäkin pääasiassa keskiviikkoisin. Jonkin verran jouduttiin antamaan näyttelijöiden omaksi tehtäväksi, itse en nimittäin kyseisten elokuvien koti-kohtausten kuvaamiseen osallistunut.

Rankka työ ei ole koskaan lannistanut esimerkiksi Iisaa.

Musta kevät yhdistää periaatteessa kaikki ne tekoprosessit, joista meillä on kokemusta, yhteen jättimäiseen hankkeeseen. Elokuvaa kuvattiin neljän kuukauden ajan kohtaus kohtaukselta, mutta kuvauspaikkoja oli tällä kertaa merkittävästi enemmän kuin missään aiemmassa elokuvassamme. Kun Mörkö 2 tuli toimeen vielä viidellä eri kuvauspaikalla, on Mustassa keväässä eri ympäristöjä yli kymmenen. Mukana ovat muun muassa keilahalli, kolme eri asuntoa, rautatiesilta, hautuumaa, useita erilaisia teitä, kirkkoranta... Tarpeetonta sanoakaan, että jo pelkästään matkakustannukset tekevät elokuvasta myös rahallisesti kalleimman projektimme.

Vaikka elokuvaa kuvattiin vähän kerralaan, venyivät kuvauspäivät välillä varsin pitkiksi. Jos Jäärouvan kanssa painittiin pari kymmentuntista päivää, Musta kevät imi vain hiukan lyhyempiä päiviä yli viikon verran. Samassa ympäristössä tapahtuvia kohtauksia pyrittiin kuvaamaan intensiivisellä otteella paitsi ajan säästämiseksi, myös pitääksemme elokuvan tunnetason yllä. Jokainen Jäärouvan katsonut ymmärtää, miten paljon laadukkaampaa eläytymistä tällä työtavalla voidaan saavuttaa verrattuna esimerkiksi Mörköön. Siitäkin huolimatta välillä tahtoi mennä yli ja aika loppui lähes aina kesken.

Ehkä katastrofaalisin kuvauspäivä oli eräs huhtikuinen lauantai-ilta, jolloin olimme Jokikylässä kuvaamassa elokuvan järisyttävää kliimaksia. Olimme aloittaneet jo päivällä kuvaamalla pari kohtausta Asemakylällä ja siirryimme seitsemän pintaan Jokikylään, toiveissamme saada ulkokohtaukset kuvattua iltahämärän aikaan ennen pimeää. Mutta kuinka ollakaan, kuvauspaikkamme avain oli hukkunut. Sen metsästäminen vei melkein kaksi tuntia ja vaati reissua Pateniemessä asti (n. 15 kilometriä Jokikylästä). Kuvaukset pääsivät käyntiin vasta puoli kymmeneltä, 2,5 tuntia suunnitellusta. Olimme lopullisesti valmiita reilusti kahden jälkeen yöllä. Viimeiset urhoolliset työnsankarit pääsivät nukkumaan vasta lähellä kolmea.

Kerrankos sitä kuvaillaan vielä aamuyöstä.

Miksi sitten halusimme nähdä tällaisen vaivan yhden elokuvan takia? Eikö olisi voinut tehdä jotain helpompaakin? Erittäin hyvä kysymys, jota tulin itsekin pohtineeksi monet kerrat ajellessani autiota Pohjantietä kellon käydessä yhtätoista kuusituntisen torstai-illan urakan päätteeksi. Eihän tälle mitään järkevää syytä olekaan. Emme tekijöinä hyödy työstämme taloudellisesti, eikä mahdollinen suosio sinänsä ole mikään itsetarkoitus.

Kyse on intohimosta. Siitä, että rakastaa jotain asiaa niin paljon, että sen eteen on valmis tekemään uhrauksia. Taide ja kulttuuri ovat tieteen ohella se ihmiskunnan suurin keksintö, sen tuottaminen on varmasti arvo sinänsä. Ennen kaikkea se tuo sisältöä elämään: jollain sairaalla tavalla on mukavaa raataa niska limassa jonkin päämäärän eteen, kunhan palkintona on sellainen lopputulos, jonka arvoa ei voi täysin sivuuttaa.

Mutta miksi juuri tämä elokuva oli poikkeuksellisen vaivan arvoinen? Siksi, että tämä on ylivoimaisesti paras käsikirjoitukseni tähän asti ja jo ideana sellainen, jonka me kaikki tekijät halusimme nähdä toteutettuna. Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani ja videoissani todennut, itselleni kyseessä on myös henkilökohtaisesti tärkeä projekti. Osaksi varmaan selitys on myös se, että olemme jo tehneet ns. "helpot projektit", nuorina ja kehittyvinä taiteilijoina meillä on halu haukata jatkuvasti yhä suurempaa palaa ja kokeilla rajojamme. Samasta syystä aikoinaan aloitimme tekemällä kauhuelokuvaa suositusta lastenohjelmahahmosta pikkusievän draaman sijaan. Siitä lienevät kaikki tätä lukevat varsin tyytyväisiä.

Vaivaa on nähty. Toivottavasti se näkyy lopputuloksessa.

Onko lopputulokselta sitten lupa odottaa jotain ennennäkemättömän upeaa? Koskaanhan ei pitäisi lähteä hypettämään mitään etukäteen, mutta voin kertoa teille pienen salaisuuden: on. Ainakin meidän mittakaavassamme. Voin luvata jo tässä vaiheessa, että käsillämme on ehdottomasti paras elokuvamme niin teknisesti, tarinallisesti, näyttelijäsuorituksiltaan kuin tunnetasoltaankin. Kokonaisuudesta en toki uskalla vielä sanoa, sen voi jokainen arvioida itse, kun elokuva tulee ensi-iltaansa 28. toukokuuta.

Elmo Rautio