Kauheimmat asiat ovat todellisia

Tässä tekstissä Asemafilmin ohjaaja/tuottaja/käsikirjoittaja Elmo Rautio pohtii uuden elokuvamme "Musta kevät" kauhuelementtejä ja niiden suhdetta aiempiin elokuviimme. Elokuva saa ensi-iltansa kuun lopulla.

***

Kauhuelokuvan tekeminen on useimmiten - uskokaa tai älkää - äärettömän hauskaa ja mukavaa puuhaa. Riippumatta siitä, millaisia kauheuksia elokuva sisältää, elokuvien kauhu on aina ensisijaisesti turvallista viihdettä. Pelon ja jännityksen herättäminen paksun fiktion varjolla on erittäin lähellä komediaa. Ero naurunpyrähdyksen ja adrenaliinipiikin tarjoaman säikäytyksen välillä on hiuksen hieno.

Harva varhaislapsuudesta selvinnyt pitää yliluonnollisia elementtejä sinänsä pelottavina. Ne voivat olla jännittäviä, kiehtovia tai mielenkiintoisia, mutta harvemmin puhdasta ahdistavaa kauhua aiheuttavia. Yksi inhimillisen kasvun merkittävimmistä oivalluksista on se, että kaikkein kamalimmat asiat tapahtuvat oikeassa elämässä.

Mustassa keväässä kauheimmat asiat ovat todellisia.

Kun aloin kirjoittaa Mörköä, otin lähtökohdakseni sen, että haluan elokuvasta oikeasti pelottavan. Ei siis riittänyt, että siirsin koko sukupolveni lapsuuden painajaiset ruudulle, niillä piti olla yhteys tosielämän todellisiin pelkoihin. Tuloksena oli varsin monisyinen ja yllättävän tarkkanäköinen tutkielma lapsuuden peloista. Vielä Mörkö-elokuvassa kauhu kuitenkin oli voitettavissa perinteiseen tapaan kohtaamalla pelkonsa ja henkisellä kasvulla niiden yli. Siinä mielessä Mörkö on kaikista kauhuelementeistään huolimatta elokuvistamme turvallisin, mukavin ja kiltein katsojaa kohtaan.

Jäärouva olikin sitten jo ihan toista maata. Lähisukulaiseni synnynnäisen sydänsairauden ja omien aikuistumiseen liittyvien pelkotilojeni innoittamana päätin lähestyä kauhua nuoren ihmisen järkyttävimmän oivalluksen kautta: oivallus omasta kuolevaisuudesta. Elokuvassa kuolemaan jo läheisesti tutustunut tyttö tulee pakkomielteiseksi taruolennosta, joka olisi koituva hänen kohtalokseen. Vääjäämättömän, lopullisen lopun pelko on jotain, jonka käsittelyssä päähenkilö ei onnistu. Hän tulee itse toteuttaneeksi pahimmat pelkonsa ja luopuu elämästään pelätessään menettävänsä henkensä. Elokuvan surullinen loppu on tietysti draamallinen ratkaisu, mutta laajentaa myös Mörkö-elokuvan sanomaa: jos pelkkä pelon kohtaaminen ei riitä, sen ei pidä antaa hallita elämää.

Suru lamauttaa elokuvan päähenkilön.

Uusin elokuvamme Musta kevät ei sinänsä kuulu samaan "sarjaan" Mörkö- ja Jäärouva-elokuvien kanssa, mutta omalla tavallaan sekin jatkaa nuoren aikuisen pelkotilojen tutkimista. Nyt vain puuttuu se sadunomainen viitekehys ja tarina teemoinen on kauttaaltaan raaempi, voimakkaampi ja rehellisempi - ja ensimmäinen elokuva, jonka tekeminen ei ole ollut mukavaa miltään osin. Sen kauhu on liki puhtaasti tosielämän raakaa ja realistista kauheutta, jopa siinä määrin, että yliluonnolliset elementit toimivat jo kevennyksensä.

Musta kevät on ylivoimaisesti omakohtaisin koskaan kirjoittamani elokuvakäsikirjoitus. Siinä missä Mörkö ja Jäärouva perustuivat lähinnä omiin muistoihin ja fiiliksiin, Musta kevät pohjautuu kokemuksiin - ikävimmällä mahdollisella tavalla. Elokuvan suuria teemoja ovat kuolema, suru ja pelko. Tarina perustuu siihen surulliseen oivallukseen, ettei kaikkea elämässä ole mahdollista kontrolloida. Pahoja asioita tapahtuu, ilman syytä ja syyllisiä. Tämä luo käsittämättömän ahdistavan viitekehyksen elämälle, jota joudumme elämään jatkuvassa epätietoisuudessa - eli pelossa.


 

Vailla hallintaa.

Juuri kontrollin menettäminen on Mustan kevään avainsana. Koko tarinan lähtökohtana on suunnaton suru, jonka päähenkilö kohtaa menetettyään läheisensä. Elämän hutkiessa häntä rankalla avokämmenellä hänelle syntyy voimakas tarve löytää selitys, jota sen kummemmin hänen ystävänsä kuin hän itsekään ei usko olevan olemassa. Yliluonnollisen elementin kautta päähenkilö kuitenkin pääsee etsimään vastausta, joka ymmärrettävästi liittyy lopulta kuitenkin enemmän henkiseen kasvuun, eheytymiseen ja todellisuuden hyväksymiseen.

Kontrolli liittyy paitsi elämään, myös tunteisiin. Suru on hallitsematonta tuntemista, eräänlainen tunnelämän sairaustila. Suureen suruun kuuluu järkytys, lamaannus, masennus ja elpyminen. Mustassa keväässä suru on paitsi lamauttava tunne, myös motivaation lähde. Surusta syntyvä ahdistus on syy elokuvan päähenkilön toiminnan suunnalle, joka lopulta johtaa hänen henkiseen kasvuunsa. Tämä liittyy tosielämän havaintooni siitä, että surun keskellä ihmiseltä löytyy yllättäen voimavaroja kaikkeen, minkä hän kokee sydämessään tärkeäksi. Ihminen pystyy kasvamaan surun kaltaisten voimakkaiden tunteiden myötä henkisesti huomattavasti enemmän kuin ilmana.

Kaikesta hienosta ja kauniista huolimatta Musta kevät on ollut henkisesti todella raskas projekti. Syventyminen muistoihin elämäni raskaimmista tilanteista ja niiden uudelleenluonti elokuvaan on valvottanut minua öitä ja mietityttänyt päiviä. Elokuvan kirjoittaminen oli ikävää. Kuvaustilanteissa moni asia kosketti aidosti (mistä kiitos upeille näyttelijöille, etupäässä Tuuli Kankaalalle ja Tiia Lipolle). Editoidessa välillä ahdistaa. Valmista elokuvaa katsoessa todennäköisesti itkettää - toivottavasti oikeista syistä.

(NP: Joy Division - She's Lost Control)

Elmo Rautio,
ohjaaja/käsikirjoittaja/tuottaja
Asemafilmi

***

Musta kevät julkaistaan YouTubessa 28.5.2014. Lisää tekijöiden mietteitä ja analyysejä elokuvasta ilmestyy kovaan tahtiin tämän kuukauden aikaan!