keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Ensi-illan huumaa

Hetki on kerrassaan herkkä.

Keskiviikkoilta ei ole koskaan tuntunut näin mahtavalta. Vain hetkeä aiemmin olin saanut olla osallisena tilanteessa, jollaiseen harva koskaan elämässään pääsee: oman elokuvan ensi-ilta! Olimme kokoontuneet tilaisuuteen kello 18 illalla ainoaan oikeaan paikkaan, autenttiselle kuvauspaikalle, julistamaan tätä ainutkertaista hetkeä. Puitteet olivat kunnossa ja ruokakin erinomaista, mutta ennen kaikkea hetkestä teki tärkeän se tie, joka siihen päästäksemme oli kuljettava.

On käsittämätön tunne nähdä oman tuotoksena piirtyvän uljaana videotykistä valkokankaalle, kuulla itse sommittelemansa äänimaailman kajahtavan ulos kaiuttimista ja ennen kaikkea: nähdä omasta mielikuvituksessa syntynyt tarina kerrottuna julki elokuvataiteen keinoin. Itsensä toteuttaminen ei ole koskaan ollut tämän konkreettisempaa.

Olemme tehneet tämän elokuvan eteen käsittämättömän määrän työtä. Ja täysin omaksi huviksemme. Näyttelijöille tämä on ollut harrastus, eikä minun projektista saamani kerho-ohjaajan palkka kata edes murto-osaa siitä työmäärästä, minkä olen tähän elokuvaan käyttänyt. Jokaista kuvattua minuuttia kohden sisältyy valtava määrä suunnittelua ja harjoittelua. Jokaista valmista minuuttia kohden sisältyy tunteja raakaa editointia. Yhteensä elokuvaa on työstetty varovaisesti arvioiden yli 140 tuntia - melkoinen lukema minkä tahansa alan työntekijälle.

Vaikka monen monta kertaa mietin projektin aikana, minkä ihmeen takia olen tähän hommaan ryhtynyt, ei koskaan tehnyt mieli luovuttaa. Tämä homma pyörii puhtaasti intohimosta. Vain se saa ajamaan joka keskiviikko Oulusta Haukiputaalle (n. 20 km) pitämään 1,5 tuntia pienipalkkaista kerhotoimintaa. Vain se saa 20-vuotiaan opiskelijapojan jaksamaan tenttiin lukemisen jälkeen avata vielä läppärinsä ja käyttää seuraavat 2-3 tuntia editoidakseen jo valmiin kohtauksen uudelleen. Ikävä kyllä se on myös se, joka saa makaamaan silmät auki yön pimeinä tunteina ja miettimään, miten seuraavan viikon avainkohtaus toteutetaan (väittäisin jopa, että suurin osa tätä elokuvaa varten kehitetyistä visioista on syntynyt juuri näin).

Mutta silti siitä osaa nauttia. Ja mikäs siinä kun syytäkin on: lopputuloksesta on kaikki syy olla todella ylpeä!

Paitsi elokuvasta, olen ennen muuta ylpeä mahtavista näyttelijöistäni, jotka saamaan sen aikaan. Aseman Lapset on paljon muutakin kuin kasa näyttelijöitä ja ohjaaja: se on innovatiivinen työyhteisö, jossa jokaisen sanalla on arvoa ja jossa asiat tehdään kun niin päätetään - vaikeuksista välittämättä. Kun elokuvaan täytyi saada tekoverta, läksi eräskin näyttelijä kesken kaiken sitä kotonaan tekemään. Elokuvan Mörkö taas on valmistettu yläasteen kuvataiteen tunneilla. Eikä sovi myöskään unohtaa sitä, että kaksi muistitikkua ovat käytännössä asuneet luonani viimeiset kaksi kuukautta, eikä kumpikaan niistä ole minun.

Yhtä kaikki, työyhteisön lisäksi Aseman Lapsia sitoo työyhteisöäkin enemmän yksi asia: ystävyys. Sen pohjalle on erittäin helppo rakentaa mitä tahansa tarinaa, jossa tuo aliarvostettu voima peittoaa suurimmatkin pelot.

On ollut kunnia olla mukana tässä projektissa.

Elmo Rautio


KATSO MÖRKÖ-ELOKUVA YOUTUBESTA!!!

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Viimiset kuvvaukset

Onneks oon supermies ja kerkesin tänne kirjottaa melekei heti kuvvausten jäläkee :D

Kuvvaukset alako vähä myöhäsä, ku osa porukasta ei iha kerenny sovittuu aikaa yllättäen :-D tavaroita puuttu hiema ja niitä sitte juostii hakemassa ympäri kyllää, vaa homma kuitenki lopulta saatii käyntii ja tällä kertaa ylimäärästä höpöttelyä ei hirviästi ollu ja kohtauksia saatii kuvattua mukavasti.

Viimiset kohtaukset piti kuvata tännää, vaa kameran akku sitte ei vissii tykännykkää meistä ja pieni osa yhestä kohtauksesta on vielä kuvvaamatta. Viikonloppuna kuvattaa seki, että se ensi-ilta saahaa sitte piettyä sillo 14.12 niinku oli tarkotuski :--)

Kaikilla hiema haikiat fiilikset, ku tästä eka nii palijo puhuttii ja lopulta päästii kuvvaamaa ja nyt tää on jo kohta ohi, mutta jännityksellä ootetaan ensi-iltaa. Kiiitos tytöt, oon iha järettömän tyytyväine että meillä on näi huippu ryhymä!! :)

Uusia suunnitelmia on jo syntyny, kattoo nyt, mitä seuraavaksi tullee Ü uutta matoa koukkuu vaa.

Paula Friman

torstai 1. joulukuuta 2011

Loppu häämöttää

Tässä vaiheessa sitä harmittelee, ettei voi aloittaa uudestaan koko projektia.

Tämä tosin ei tarkoita sitä, että elokuvamme olisi ollut tähän mennessä jotenkin huono: se on vain parantunut suurin harppauksin kerta toisensa jälkeen! Tänä iltana kuvasimme kenties parhaat kohtauksemme koko syksynä, mikä saa tietysti hiukan miettimään asioita, kun vain yksi kerta on tämän jälkeen jäljellä.

Viime kertaisen fiaskomme jälkeen ryhmämme saapui kuvauksiin sisuuntuneena ja poikkeuksellisen hyvin valmistautuneena. Tavoitteenamme oli kolmen kohtauksen kuvaaminen, joista eteenkin ensimmäinen oli yksi elokuvan keskeisimmistä. Sen epäonnistuminen olisi todennäköisesti voinut pilata koko leffan. Mutta miten kävikään? Täysin päinvastoin!

Kyseinen kohtaus oli alunalkaenkin suunniteltu haastavaksi. Se vaati huomattavan paljon soveltamista kuvauksen, valaistuksen ja efektien suhteen, mutta ennen muuta sen emotionaalinen merkitys muodosti jo lähtökohtaisesti pienoisen ongelman. Kuten kaikki tätä blogia seuranneet varmaan tietänevätkin, Mörkö-elokuva ei ole mikään kevyt hupikauhuilu. Se käsittelee välillä huomattavan ikäviä teemoja, joiden teho juontaa juurensa siitä, että ne ovat lähtöisin elävästä todellisuudesta.

Sen verran voinen paljastaa, että sellaiset tosielämän kauhut kuin koulukiusaaminen, syrjintä, perheväkivalta, ylivilkas mielikuvitus ja yksinäisyys ovat myös meidän elokuvamme pelottavinta antia. Jos sen päälle saamme yleisön vielä tuntemaan edes jonkinlaista jännityksen tunnetta, olemme onnistuneet tehtävässämme täysin.

Mutta palatakseni itse kuvauksiin, täytyy myöntää, että teimme tänään vallan loistavaa työtä. Paitsi että tärkein kohtauksemme hipoo nyt täydellisyyttä, saimme myös KERRANKIN valmiiksi KAIKEN, mitä oli alunalkaen tarkoituskin. Näin ei ole käynyt vielä kertaakaan koko syksynä. Aivan täyttä kolmea kohtausta emme toki valmiiksi saaneet, mutta pienet viilaukset on helppo jättää ensi kerralle - jolloin todennäköisesti olemme Aseman esikoulun tiloissa vielä ilta kymmeneltä.

Pakkohan se on. Mutta emme valita. Tämä projekti viedään kunnialla loppuun.

Pieni haikeus alkaa kaihertaa mieltä jo nyt. Elokuvan tekeminen on ollut mielen päällä käytännössä aina lähes neljän kuukauden ajan, eikä irroittautuminen välttämättä ole ihan helppoa. Kenties se täyttymyksen tunne tulee vasta, kun on vihdoin nähnyt oman tuotoksensa kokonaisena ja valmiina elokuvana, josta voi rehellisesti olla ylpeä. Sitä odotellessa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Vaihteeksi vaikeampaa

Välillä on ihan hyvä myöntää, ettei kaikki mene aina niin kuin elokuvissa.

Ensi-iltaan on aikaa enää kolme viikkoa. Se tarkoittaa, että tämän illan jälkeen meillä on tasan kaksi kuvauskertaa aikaa saada elokuva valmiiksi. Viime viikolla pääsimme niukasti yli elokuvan puolen välin, jonka lisäksi hiukan valmista on myös elokuvan loppupäässä. Tällä kertaa oletimme hyvän tahtimme kantavan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Ei tämäkään kerta täysin hukkaan mennyt. Saimme valmiiksi yhden kokonaisen kohtauksen ja osia seuraavasta. Ongelma oli vain siinä, ettei siihen käytetty aika oikein korreloi edellisten kertojen kanssa. Viime kerralla saimme reilussa kahdessa tunnissa aikaan enemmän kuin mitä saimme nyt kolmessa. Tehokkuus siis laahasi rajusti jäljessä siitä, mitä se on olisi pitänyt olla.

Tällä kertaa olimme valmistautuneet hiukan huonosti. Osan siitä otan omaan piikkini. Ennen olen suunnitellut kuvattavat kohtaukset selkeästi etukäteen, nyt meni aikaa arpomiseen ja ylimääräiseen hölmöilyyn. Mutta paljon aikaa meni myös pelkästään sen vuoksi, ettei tekemisessä päässyt kunnolla edes alkuun. Keskittymisen puute leimasi koko iltaa. Kenties tuudittauduimme vähän liikaa viime viikon hyvän tahdin aiheuttamaan hyvänolontunteeseen, jolloin tulos oli vähän kuin Kärppien kohtalo eilisessä Ilves-pelissä: kolmen voitetun ottelun jälkeen joukkue otti turpiin sarjan huonoimmalta joukkueelta 4-1.

Kun mukaan lisätään vielä siivoojien yllättävän saapumisen ja kaiken maailman bändireenien oma suosiollinen panoksensa, ovat syyt heikkoon menestykseemme olemassa. Ilman niitä olisimme todennäköisesti saaneet suunnitellut kohtaukset valmiiksi.

Mutta ei tässä enää selittelyt auta! Meidän täytyy ottaa itseämme niskasta kiinni. Olemme velkaa kaikille 69 facebook-fanillemme elokuvan, josta voimme itsekin olla ylpeitä. Meidän on pakko kiihdyttää tahtia ja olla vitkastelematta yhtään enempää.

Ensi kerralla on näytön paikka. Meidän on kutakuinkin pakko saada tarvittavat JA rästiin jääneet kuvaukset valmiiksi ilman selittelyjä. Muu ei enää auta, jos haluamme saada leffan valmiiksi. Mutta se vaatii työtä. Paitsi repliikit, myös tunnetilat ja aito ilmaisullisuus ovat ratkaisevan tärkeitä, kun lähestymme elokuvamme draamallisia käännekohtia. Puiseva pöhöttäminen ei riitä meille, me haluamme laatutavaraa. Ennen muuta tämä tarkoittaa keskittymisen radikaalia lisäystä. Meidän on voitava uppoutua elokuvan maailmaan, jotta pelkonne ja muut suuret tunteenne olisivat uskottavia.

Edelleen pidämme kiinni siitä, että ensi-ilta on 14.12. ja että leffa on silloin juuri niin hyvä kuin olimme ajatelleet. Sen olemme velkaa paitsi faneillemme, myös toisillemme. Jos osa näyttelijöistämme on valmiita luopumaan jopa harrastuksistaan elokuvamme tähden, ei ainakaan minulla ole sydäntä antaa tuumaakaan periksi.

Elmo Rautio

lauantai 12. marraskuuta 2011

Lapset Asemalla - kolme vuotta taidetta ja toveruutta

Tässä tekstissä valotetaan Aseman Lasten kolmivuotista historiaa aina syystalvesta 2008 tähän päivään saakka. Videomuotoinen muotokuva aiheesta on nähtävissä YouTubessa.

***



Aseman Lapset aloitti toimintansa syystalvella 2008. Tuolloin Haukiputaan nuorisotoimen alaisuudessa toiminut kerho kuului vielä nimellä "Teatteri- ja ilmaisutaitokerho". Kerho sai alkunsa valtakunnallisesta Kulttuuri Kasvattaa -hankkeesta, josta myös allekirjoittanut, aloittaessaan vasta 17-vuotias ohjaaja Elmo Rautio sai oppinsa kyseiseen toimeen.

Tuona märkänä ja koleana syysiltana Aseman vanhaan esikoulurakennukseen oli kokoontunut joukko arkoja pikku tyttöjä, joiden joukossa myös tulevat vakiojäsenet Iisa Mäkipaaso ja Veera Koskela. Tuolloin 12-vuotiaat kuudesluokkalaiset tytöt osoittivat jo silloin poikkeuksellista lahjakkuutta, mikä saikin heidät pysymään mukana, vaikka ryhmä muuten koki heti ensimmäisen puolen vuoden aikana suuria muutoksia jäsenistön osalta. Kun vielä talvella 2009 joukkoon liittyi vasta viidesluokkalainen Tuuli Kankaala, oli porukan luja ydin kasassa.

Ensimmäinen vuosi 2008-2009 kului pohjatyön tekemiseen. Kerhon ohjelmassa oli lähes jokaisella kerralla ilmaisullisesti kehittäviä leikkejä ja harjoitteita, mutta pääasiana oli vielä hauska yhdessäolo ja ryhmädynamiikan luominen. Myöhemmin tämä osoittautui erinomaiseksi päätökseksi, sillä hyvä ryhmähenki on elintärkeä osa Aseman Lasten profiilia. Tämän huomasi jo ensimmäisessä, sittemmin perinteeksi muodostuneessa joulujuhlassa, josta kaikki pitivät suuresti.

Kevään 2009 mittaan ryhmästä haihtui iso joukko aloittaneita, jotka eivät kokeneet ryhmää tai harrastusta omakseen. Koko kerhon jatko oli paikoin vaakalaudalla, kun joinakin viikkoina paikalla saattoi olla vain kolme ihmistä (arvatkaapa ketkä!). Sitoutuneisuus ilmaiseen kerhoon oli ilmeisen vähäistä. Vaikka jokainen lähtijä tuntui alkujaan menetykseltä, oli sitäkin parempaa ne, jotka tulivat tilalle. Tuuli toi mukanaan luokkakaverinsa Tiia Lipon ja energinen Leena Alasirniö antoi koko porukalle kaivattua lisäboostia.

Ensimmäisen lukukauden päätyöksi muodostui nuoren ryhmän mielikuvitukseen vahvasti nojannut improvisaationäytelmäsatu Kauhujen talo. Etukäteen mietityistä lähtökohdista nuoret näyttelijät saivat itse keksiä murhamysteeri-aiheiseen tarinaansa jatkon, jonka huipennuksessa lapsenomaisen mielikuvituksen voima nousi joillekin jopa liiankin vaikuttavaksi. Samaa kaavaa yritettiin myöhemmin toistaa, mutta huonommalla menestyksellä: 11-12-vuotiaan lapsen mielikuvitusta ei voi jäljitellä myöhempinä ikävuosina.

Kausi 2009-2010 starttasi hankalissa merkeissä sikäli, että ohjaaja Elmo Raution yo-kirjoitusten vuoksi aloittaminen venyi pitkälle syksyyn. Myös alku oli vaikea: ryhmässä alkoi esiintyä sisäisiä erimielisyyksiä, joita piti lopulta sovitella ulkopuolistenkin avulla. Toimittiin asiassa oikein tai ei, sen voi katsoa puhdistaneen ryhmän ilmapiiriä. Keväällä 2010 porukassa alkoi näkyä jo se yhteishenki, joka leimaa ryhmää tänäkin päivänä. Samalla nykyinen kokoonpano vakiintui, kun loputkin "kokelaat" jättivät leikin kesken.

Kevään koittaessa vuonna 2010 usko ryhmän tekemiseen oli jo niin kova, että ensimmäinen suuri projekti saatettiin käynnistää: ihan oikean näytelmän tekeminen. Tätä tarkoitusta varten oli harjoiteltu jo kaksi vuotta. Ryhmän omalaatuisuus kuitenkin aiheutti sen, että mistään valmiista jutusta ei todennäköisesti olisi tullut mitään - piti siis keksiä ihan oma näytelmä!

Nuorten omien improvisaatioiden pohjalta rakennettiin yhdessä pala palalta erittäin omintakeinen komedia stressaantuneesta liikemiehestä (Leena), toisia mielellään pompottelevasta vaatealan yrittäjästä (Tiia) ja työtä vieroksuvasta kauppa-apulaisesta (Iisa), joiden elämän panee sekaisin yhtäkkiä asuntoon ilmestynyt "isokokoinen lapsi" Annikki (Veera suvereenissa luonneroolissaan). Improvisoinnin tuoman raikkauden, nokkelan sanailun ja Beatlesin musiikkien varaan rakennettu näytelmä toimi juonellista twistiään myöten lopulta niin erinomaisesti, että se näytti hyvältä jopa pahasti homehtuneessa esikoulurakennuksessa.

Jutusta tuli vieläkin suurempi menestys, kun ryhmä pääsi esittämään näytelmän Haukiputaan Teatterikuopalle. Kokemus oli nuorille näyttelijöille unohtumaton jo pelkästään siitä syystä, että se oli useille heistä ensimmäinen esiintyminen isolla näyttämöllä. Viikonmittaisen tehotreenin jälkeen lavalle marssi joukko nuoria, ennakkoluulottomia ja itsevarmoja lahjakkuuksia, jotka hoitivat homman kotiin. Vaikka yleisö ei ehkä täysin ostanutkaan tämän tyyppistä komiikkaa, oli ilta kuitenkin kaikin puolin täydellinen: Kaikista kyseisessä tapahtumassa esitetyistä näytelmistä "Pieniä ongelmia" keräsi kaikkein komeimmat aplodit. Yhden illan ihme oli syntynyt.

Kausi 2010-2011 oli Aseman Lapsissa suurten muutosten aikaa. Haukiputaan nuorisotoimi ulkoisti koko kerhotoimintansa, eikä jatkosta ollut varmuutta. Pelastajaksi saapui lopulta Haukiputaan 4H-yhdistys, joka otti ryhmän huostaansa.

Ehkä näkyvin muutos oli kuitenkin muutto pois vanhoista tiloista. Aseman vanha esikoulu ei homeongelmien vuoksi enää kelvannut kerhotiloiksi, joten ryhmä oli pakotettu muuttamaan Aseman ala-asteen tiloihin. Ongelmia ovat luoneet satunnaisesti noudatetut ovenavaussopimukset ja muut samaan aikaan toimivat iltapäiväkerhot, mutta kaikesta selvittiin lopulta sopimalla ja soveltamalla. Vanhassa kerhotalossa jäätiin kaipaamaan lähinnä sen jälkeensä jättämiä muistoja ja sen tarjoamaa mahdollisuutta joustaa aikatauluista.

Alkukankeus uusissa tiloissa näkyi suurimmin syksyllä 2010, jolloin ryhmän toiminta junnasi pahasti paikoillaan kevään menestyksen jälkeen. Uutta inspiraatiota ei tahtonut syntyä sitten millään. Taksikuskista kertonut komedia ei ollut hauska ja se hylättiin muutaman viikon kehittelyn jälkeen. Joulutauolle jäätiin mietteliäissä tunnelmissa.

Hyvää tuossakin syksyssä toki oli: nuorten näyttelijöiden kasvu ja kehitys todellisiksi taiteentekijöiksi oli ollut silmiä hivelevää. Jopa niissä huonoimmissa tuolloin valmistuneissa sketseissä oli sellaista ilmaisuvoimaa, jota ei olisi kuvitellutkaan näkevänsä niissä ujoissa pikkutytöissä, jotka olivat pakkautuneet esikoulun tiloihin talvella 2008. Oman lisänsä toi myös uusimman jäsenen, kokeneen Paula Frimanin liittyminen Aseman Lasten vahvuuteen tuona kyseisenä syksynä.

Ryhmän toiminta sai kaivattua ravistelua, kun se keväällä 2011 päätti monipuolistaa taiteenlajivalikoimaansa. TV-sarja Putouksen inspiroimana annettiin lähtölaukaus uudelle projektille, johon kuului paitsi normaalin sketsiteatterin jatkaminen, myös videolle kuvattavia tv-parodioita. Näitä olivat elokuvatraileri, ajankohtaisohjelma ja
uutisjuttu.

Vaikka näiden videotuotosten tekeminen saattoi tuntua edellisvuoden huiman teatterikokemuksen jälkeen pienimuotoisemmalta touhulta, osoittautui se varsin antoisaksi kokemukseksi. Erityisesti kauhuelokuvatraileriparodia "Silmäniskumurhaaja" (ks. video YouTubesta) onnistui niin hyvin, että seuraavaksi projektiksi päätettiin jo varhain ottaa pitkän elokuvan tuoma haaste. Myös montypythonmaisesti asioita nurinkurisesti kääntävä "City-mummot" (ks. YouTube) -uutisjuttu osoittautui varsin hauskaksi. Ajankohtaisella aiheella pilaillut asiaohjelma "Rane-rasisti" taas kärsi pilailun kohteensa unohdettavuudesta (Nuotan taannoinen "Älä alistu!" -video) ja jäi lopulta editointipöydälle lojumaan.

Nämä projektit tarjosivat oivan pohjan seuraavalle suurprojektille, jonka suunnittelu aloitettiin jo hyvissä ajoin kesällä 2011. Idea sille syntyi allekirjoittaneen päässä junamatkalla Rovaniemeltä Ouluun eräänä paahtavan kuumana heinäkuun iltana: kauhuelokuva lapsuuden suurimmasta pelosta, Muumilaakson tarinoiden hyytävästä Möröstä oli omaperäisyydessään jopa liian hyvältä tuntuva ajatus. Kun saattoi luottaa siihen, että koko kuusihenkinen kööri on valmis jatkamaan ja että jokainen heistä osaa varmasti näytellä osansa, oli toimeen helppo tarttua. Näin voidaan toimia vain erinomaisessa porukassa. Näillä näkymin Mörkö-elokuva tulee olemaan parasta, mitä Aseman Lapset on koskaan tuottanut!


Mitä on siis jäänyt käteen näistä kolmesta pitkästä vuodesta Aseman Lasten peräsimessä? Minulle itselleni on ollut upea kokemus nähdä nuorten näyttelijöiden kasvavan sellaisiksi näyttelijöiksi, joiden tuotoksista saattaa olla ylpeä. Törmään tähän faktaan jatkuvasti katsellessani kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja valmiita tuotoksiamme läpi vain huomatakseni, että niissä on ihan oikeasti jotain todella hienoa. Yhtä kaikki minulle tämä on ollut täysin vastaavanlainen kasvukokemus - eikä pelkästään siksi, että olin aloittaessani lähes yhtä nuori kuin vanhimmat näyttelijät ovat nykyään!

Täysin keltanokkana tällaiseen toimeen tarttuminen ei ollut minulle alkujaan mikään helppo juttu ja moni asia olisi voinut mennä pieleen. Se riski minun kuitenkin kannatti ottaa, sillä se on paitsi antanut minulle itseluottamusta alalla, myös selkiyttänyt alavalintaani myös työelämän suhteen. Tuskin olisin keväällä 2011 opettajakoulutukseen hakenut ilman kokemuksiani Aseman Lasten kanssa - saati sitten poistunut soveltuvuuskokeesta täydet pisteet taskussani.

Osan siitä voin laittaa täysin Aseman Lasten ansioksi. Kiitän - ja kumarran.



P.S. Entä mitä jatkossa? Siitä on vaikea sanoa mitään. Kevät vielä mennään samoilla eväillä ja pientä lisäprojektiakin on mietittynä, mutta mitä koittaa kesän 2012 jälkeen, siitä en osaa sanoa. Itselläni ainakin riittää vielä hinkua toimia tämän ryhmän kanssa, mikäli se vain pysyy koossa myös ensi vuonna. Peruskoulun päättyminen osalla näyttelijöistä luultavasti aiheuttaa jonkinlaisia ongelmia. Hienoa toki olisi, jos ryhmä jäisi elämään samaan tapaan kuin jotkut haukiputaalaiset näytelmäryhmät kuten Nurkkanäyttämö - ja pystyisi tulevaisuudessa saamaan samanlaisen kohtelun.


Elmo Rautio


(ohjaaja)


Aseman Lasten tuotokset

2009 - "Kauhujen talo" improvisaationäytelmä
2010 - "Pieniä Ongelmia" komedianäytelmä
2011 - "Video-projekti" tv-parodiat ("Silmäniskumurhaaja", "City-mummot" & "Rane-rasisti")
2011 - "Mörkö" kauhuelokuva

Tulossa

2012 - ??? elokuva

torstai 10. marraskuuta 2011

Nuorisodraamasta kauhuelokuvaksi

Tässä artikkelissa ei tulla pohjustamaan kaikkea aiemmin sanottua. Jotta tämän kirjoituksen voisi ymmärtää, on syytä tutustua sen aiheena olevan "Mörkö"-elokuvan synopsikseen ja katsoa ainakin sen traileri. Samalla voi tykätä siitä facebookissa.

***


Elokuvaprojektimme "Mörkö" on nyt edennyt siihen pisteeseen, mistä varsinainen kauhuelokuva vasta alkaa. Tämä saattaa kuullostaa oudolta, mutta tosi asiassa kaikki tähän astinen, elokuvan ensimmäinen kolmannes, on ollut lähinnä nuorisodraamaa. Seuraavassa kolmanneksessa tahti kiihtyy ja viimeinen näytös onkin sitten silkkaa terroria - näin ainakin toivottavasti.

Miksi tällainen kauhuelokuva sitten käyttää noinkin suuren osan täysin kauhuttomaan materiaaliin? Perustelkaamme hiukan: Ensinnäkään tämä ei ole mikään kauhufilmi. Jo projektin alussa teimme selväksi, että kyseessä on kauhudraama. Haluamme elokuvastamme hyvään tarinaan ja henkilöhahmoihin nojaavan teoksen, joka on emotionaalisesti uskottava. Tämä on elintärkeää sen psykologisen sisällön vuoksi.

Toiseksi olemme vahvasti sitä mieltä, että pelkkä päätön säikyttely ei yksin riitä tekemään elokuvasta millään muotoa pelottavaa. Uskomme, että vain hyvinrakennettujen hahmojen ja uskottavien kemioiden kautta voimme rakentaa sellaisen tilanteen, jossa katsoja todella välittää hahmoistaan vaarassa. Kukaan ei viitsi pelätä pelkän kirkuvan lihan puolesta.

Vaikka siirtymämme onkin tapahtunut hieman "varkain", olemme huomanneet näiden kahden lajityypin olevan sekoitettunakin huomattavan erilaisia ainakin toteutuksen puolesta. Draamassa on keskityttävä ennen muuta dialogin sujumiseen, ilmeiden ja eleiden luonnolliseen esittämiseen ja juuri oikeanlaisten äänenpainojen tarkkailuun. Kaikenlaiset nyansit ovat tärkeitä uskottavien ihmissuhteiden esittämisen kannalta. Henkilökohtaisesti myönnän tällaisen kohtuullisen työlääksi.

Kauhu on monella tapaa paljon suoraviivaisempaa. En ihmettele enää lainkaan, miksi suurin osa kotikutoisista elokuvista on lajityypiltään juuri kauhua. Kauhussa dialogin painoarvo vähenee, visuaalinen ilmaisu korostuu ja katsojan tarkkaavaisuus pikku detaljeihin vähenee salakavalasti. Tämä tekee kauhun tekemisestä huomattavasti sulavampaa ja nopeampaa - tosin ei yhtään sen helpompaa.

Todetaan se jälleen kerran: kauhu on erittäin haastava lajityyppi! Halpojen kikkojen, eli äänen ja kuvan kautta tapahtuva audiovisuaalinen pööpöttely ei missään tapauksessa kanna koko elokuvaa, vaan kauhun olemus täytyy hakea syvemmältä. Se ei toteutuksellisesti ole yhtään niin helppoa kuin miltä se kuulostaa, vaan vaatii paljon luovuutta.

Kauhua on oikeastaan kahta eri lajia, joita kumpaakin hyvä kauhuelokuva osaa hyödyntää: sisäinen (psykologinen) kauhu ja ulkoinen (fyysinen) kauhu. Psykologista kauhua ovat hahmojen mielensisäisiin asioihin, henkilöhistoriaan tai muuhun vastaavaan pohjautuvien epämiellyttävien asioiden, traumojen tai unien hyväksikäyttö. Tähän olemme kiinnittäneet erityisen paljon huomiota jo elokuvan lähtökohdissa. Fyysinen kauhu taas pohjautuu pelkoon omaan ruumiiseen kajoamisesta, haavoittumisesta tai kuolemasta. Lähes kaikki länsimaisen kulttuurin kauhuviihde pohjaa lopulta juuri tällaiseen kauhuun, ainakin nykyään. Fyysisen kauhun leimallinen piirre on ennen muuta väkivalta tai sen uhka.

Tunneköyhä fyysinen kauhu ei kuitenkaan yleensä riitä luomaan sitä tunneta, mikä kauhun perimmäinen tarkoitus on: turvallisesti koettua kauhureaktiota. Tämä johtuu mielestäni siitä, että suurin osa erittäin potenttiaalisistakin kauhuelokuvista tahtoo laukausta pelon siirtymällä suoraan toimintaan, mikä ei varsinaisesti ole enää pelottavaa. Rautalankaesimerkki: Kun murhamies kohottaa veitsensä iskeäkseen sinua, se on pelkoa. Kun hän tappaa sinut... No, mitä pelättävää siinä enää on, vaikka hän söisi aivosi sen jälkeen?

Väkivallan kyllästämä kauhuelokuva toki tuottaa sijaistyydytystä väkivallasta, mutta ei varsinaisesti kauhusta. Kauhureaktion sijaistyydytys vaatii sponttaania pelkoreaktiota, johon pelkkä kuvotus silpottuja ruumiita tai verta kohtaan ei riitä. Iik!:n kauhuelokuvafestivaaleillakin nähty Lucio Fulcin "City of the Living Dead" luetaan siksi syystäkin kauhuelokuvan klassikoksi, mutta erityisen pelottavaksi sitä ei varsinaisesti laskene. Toisin kuin Stanley Kubrickin "Hohto".




Se toimineekin loistavana perusteluna sille, että Mörkö-elokuvamme ei tule olemaan erityisen väkivaltainen. Välittämättä niistä taloudellisista rajoitteista, jotka ovat ratkaisun pääsyynä, pidämme sitä loppujen lopuksi myönteisenä asiana. Olkoon lopputulos laadultaan minkälainen tahansa, tämän leffan kauhua ei ainakaan tuotettu helpoimman kautta.

Vielä loppuun kerrotakoon, että elokuvanteko voi tosissaan olla melkoinen kokemus: kun keskiviikkoiltana kuvasimme ensimmäisiä kauhukohtauksiamme vanhassa, pimeässä koulussa, alkoi näyttelijöistä välillä aistia ihan vilpitöntä jännityksen tunnetta. Eikä minulla ohjaajana tietenkään ole mitään syytä katkaista siipiä pieneltä ylivilkkaan mielikuvituksen juoksulta...

Elmo Rautio

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Veeran viikkopäivitys vko 45

Moikka vaan :)
Elikkäs meillä oli tänään taas kuvaukset :) Meni ihan mukavasti lukuun ottamatta naurukohtauksia jotka vei aina aikaa ja replojen unohtelua...

Veera Koskela

lauantai 22. lokakuuta 2011

Juliste päivitetty!

Kuvauksiemme edistymisen johdosta voimme ylpeänä esitellä päivitetyn version elokuvamme julisteesta!





Klikkaa nähdäksesi suurempana!

torstai 20. lokakuuta 2011

Pieniä ongelmia

Mörkö-elokuvamme on nyt päässyt vihdoinkin kunnolla vauhtiin ja materiaaliakin alkaa olla jo ihan kiitettävästi. Vaikka tiukka aikataulumme hiukan vuotaakin, tulemme yrittämään kaikkemme, jotta elokuva valmistuu ajallaan. Faniemme (jos niitä on!) iloksi julkaisemme jutun yhteydessä ensimmäisiä kuvia elokuvastamme!

Tekemisessämme on tällä hetkellä hyvä fiilis. Näyttelijät alkavat sisäistää roolejaan ja itse allekirjoittanutkin alkaa päästä jyvälle elokuvanteon ihmeellisyyksistä. Kyseessä kun on ensimmäinen varsinainen elokuvani, jossa täytyisi kertoa tarina alusta loppuun. Aiemmin olen työstänyt lähinnä erilaisia kuvatallenteita eri tilaisuuksista ja fiktiivisellä puolella historiani rajoittuu erilaisiin sketseihin ja trailereihin. Hyppäys siitä pitkään elokuvaan on kohtuullisen suuri.

Ensimmäisiä kuvauksiamme ovat kuitenkin varjostaneet kaikenlaiset ongelmat, joiden ratkaisemiseen meidän voimamme eivät ole riittäneet. Kadehdin todella Hollywoodin kaikkivoipaisia voimia (ts. money talks) jotka tekevät kaiken niin helpoksi. Meidän kaltaisemme pienellä - tai olemattomalla - budjetilla seikkaileva amatööripoppoo saa todella käyttää luovuuttaan ja soveltaa sellaisissakin asioissa, joita monet eivät tulisi edes ajatelleeksi.




Kuvaamme elokuvaamme eräässä vanhassa koulussa Aseman kylällä. Tilat ovat meille varattuina virallisesti kello 18 eteenpäin, mutta koska näyttelijöiden menojen vuoksi meidän on lopetettava jo kello 19, olemme tavanneet aloittaa tunnin aiemmin. Koko koulussa on yksi ainoa avoin luokka, joka toimii "virallisena tilanamme". Kyseinen luokka on kuitenkin varattuna kello 17-18 välisenä aikana, jolloin joudumme kuvaamaan luokan ulkopuolella. Näin ollen meillä on käytössämme yksi tunti luokassa tapahtuviin kohtauksiin ja yksi tunti muuhun. Ei kehuttava yhtälö.

Viime viikolla meidän oli tarkoitus kuvata ensimmäisiä kohtauksiamme koulun sisällä. Juoneen kuuluu, että koulu on autio ja nuoret jäävät sinne vangiksi. Sehän on helppo järjestää pikku kylän koulussa kello viiden aikaa iltapäivällä, eikö vain? Erityisesti silloin, kun pikkuluokkien opettajat pitävät samaiseen aikaan vanhempainiltojaan.

Emme saaneet tehtyä yhtään mitään. Jokainen hukkaan mennyt kerta kirpaisee kovasti, koska voimme tosiaan kuvata elokuvaamme vain kerran viikossa. Hyödytön kokoontuminen lisää seuraavien kertojen työmäärää melkoisesti.

Pihakuvaukset ovat menneet mönkään pelkästään siitä syystä, ettemme valitettavasti omista koko pitäjää, emmekä näin ollen voi estää satunnaisten ohikulkijoiden tai pyöräilevien pikku poikien parveilemista meidän kannaltamme väärissä paikoissa. Myöskään säähän emme voi valitettavasti vaikuttaa. Jos ei sada, sitten tuulee, eikä äänittämisestä tule käytännössä mitään.

Syksyä ovat varjostaneet myös tekniset ongelmat. Opiskelijabudjetilla ei tietenkään ole varaa hankkia pelkästään elokuvantekoa varten omaa tietokonetta. Koska itsekunnioitusta kuitenkin löytyy, on elokuva pakko kuvata HD-tason laitteistolla kun sellainen on saatavissa. Nämä painavat tietokoneen kovalevyllä melkoisesti, enkä mitenkään usko, että koko leffa tosi asiassa mahtuisi koneelleni... Jotain pakkausjuttuja on siis keksittävä. Laadusta ei voida tässä vaiheessa enää tinkiä.

Jatkamme ponnisteluja kohti mestariteosta.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Miksi teemme kauhuelokuvaa Möröstä?

Elmo Rautio
___________

Jotkut ovat saattaneet miettiä, miksi kaltaisemme nuori, kokematon ja puuttellisin resurssein operoiva ryhmä on tarttunut "Mörkö" -elokuvan kaltaiseen projektiin. Eikö olisi helpompiakin tapoja kokeilla siipiämme elokuvataiteen ihmeellisessä maailmassa? Varmasti olisi, mutta kun emme ole kiinnostuneita sellaisista. Me haluamme haasteita ja - ennen kaikkea - luoda sellaista, josta me myös itse pidämme.

On aivan totta, että suurin osa kaltaisistamme keltanokista valitsee ensimmäisen elokuvaprojektinsa aiheeksi jotain huomattavasti helpompaa. Suositelluin aihe on yleensä jonkinlainen draama, joka tapahtuu tekijöiden omassa todellisuudessa ja käsittelee jokaiselle tuttuja aiheita. Sellaiset projektit myös yleensä onnistuvat parhaiten.

Turha sitä on kieltää: kauhuelokuva on yksi elokuvataiteen vaikeimmista muodoista. Huono kauhuelokuva saa huomattavan helposti kaikkien sankarikriitikkojen loat niskaansa, eikä kauhu muutenkaan ole mikään erityisen arvostettu lajityyppi. Sitä on helppo haukkua halvaksi, exploitatiiviseksi (jossa ei sinänsä ole mitään pahaa!) ja matalaotsaiseksi tavaksi yrittää ratsastaa katsojan alkukantaisimmilla tunteilla ja vieteillä. Kaiken tämän lisäksi kauhuelokuvaan liitetään aina ulkoapäin sitä määrittelevä premissi: sen täytyisi voida pelottaa. Ei-pelottava kauhuelokuva lipuu huonoudessa helposti samaan kategoriaan kuin epähauska komedia.

Entä minkä vuoksi aiheemme on sellainen kulttuurimme tunnistettava vakiohahmo kuin Mörkö? Emmekö osaa keksiä mitään omaa? Miksi haluamme ryöstöviljellä jonkun lastenohjelman helposti tunnistettavaa hahmoa, vieläpä irti omasta kontekstistaan, jokaisen tuntemaan satumaailmaan kuuluvana satuhahmona?

Näitä kysymyksiä näen tarpeelliseksi selventää.

Miksi kauhuelokuva?

Henkilökohtainen filosofiani teatteritaiteen suhteen on aina ollut se, että teatteri - kaikesta hienouksista riisuttuna - on loppujen lopuksi vain leikin jatke. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen mahdolliseen taiteeseen, mutta teatteriin aivan erityisesti: koko näyttelemisen perus ajatus on täsmälleen sama kuin leikissä. Ollaan olevinaan joku muu, kuvitteellinen henkilö, jolle luodaan oma todellisuus ja sen sisältö. Ainoa ero lienee siinä, että teatterin tekeminen on varsin vakavaa puuhaa, eikä anna aivan niin paljon sijaa mielikuvitukselle. Kyse on hyvin suunnitellusta, erittäin tarkkojen pelisääntöjen rajoissa tapahtuvasta, mutta silti, eipä paljon mistään muustakaan kuin leikistä.

Olen myös vankasti sitä mieltä, ettei lapsen leikille riitä kulissiksi pelkkä arkinen todellisuus. Harva lapsi ihan oikeasti leikkii pelkkää "kotista". Lapsella on luontainen kiinnostus outoa ja selittämätöntä kohtaan, eikä tuo kiinnostus katoa iän myötä. Lapsi jopa tosi asiassa hyväksyy taikuuden ja yliluonnollisen olemassaolon jossain tilanteessa aina murrosikään saakka.

Mielikuvituksen kautta lapsi käsittelee hyvin mielellään jännittäviä ja pelottavia asioita, jopa siinä määrin, etteivät monet vanhemmat voisi sellaista huolestumatta käsittää. Olen sitä mieltä, että lapsi todellisuudessa haluaa olla peloissaan paljon enemmän kuin vanhemmilleen kertoo. Fiktiivinen pelko sitä paitsi jopa hyväksi lapsen kehitykselle, sillä tämän kasvu ja kehitys käyvät tunnekokemusten kautta. Tätä mieltä on muun muassa maailmankuulu lapsipsykologi Bruno Bettelheim, joka käsittelee aihetta laajasti teoksessaan Satujen lumous.

Tuntuu siis luonnolliselta, että kun olemme kerran päättäneet jatkaa lapsuutemme leikkiä teatterin/elokuvan kulisseilla, meidän on hyvä käsitellä juuri sellaisia asioita, joita piilotajuntamme (freudilainen teoria minästä, yliminästä ja idistä lienee kaikille tuttu) haluaisi meidän käsittelevän. Piilotajuntaan jääneet, mieltä askarruttavat ongelmat kun ovat yleensä kaikenlaisiin juonellisiin leikkeihin liittyvän draaman takana. Näihin kysymyksiin pyrkivät vastaamaan myös sadut, joihin siirretystä sijaistyydyksestä kumpuaa niiden ikiaikainen lumovoima. Olisi sulaa hulluutta olla tavoittelematta jotain tällaista myös elokuvalla ja siksi kauhuelokuva mystisine ja yliluonnollisine elementteineen tarjoaa siihen parhaat työkalut.

Miksi Mörkö?

Kun piilotajuntaan jääneitä ongelmia haluaa käsitellä kauhuelokuvan keinoin, tulee teemaksi luonnollisesti pelko. Pelko itsessään liian yleisluontoinen aihe mille tahansa teokselle, mutta laittamalle sen juuri perustelemaamme psykologiseen viitekehykseen meille aukenee suora tie kohti vastausta tämän otsikon kysymykseen.

Kyse ei todellakaan ole siitä, että emme kykenisi keksimään mitään omaa. Kyse on siitä, meidän ei ole tarpeen käsitellä pelkoa jotain sellaista kohtaan, jonka joutuisimme itse keksimään. Kyse ei ole siitäkään, että haluaisimme ryöstöviljellä tunnistettavaa hahmoa, vaan siitä, että haluamme käsitellä sitä juuri sillä tavalla, kuten olemme aikaisemmin perustelleet tarpeelliseksi. Kyse on niin merkittävästä kulttuurillisesta ilmiöstä, ettemme usko olevamme ajatustemme kanssa yksin.

Mörkö ei esiinny elokuvassamme sellaisena hahmona kuin niissä kulttuurituotteissa, joista se on peräisin. Se esiintyy ennen muuta mielikuvana, jota jokainen 90-luvulla lapsuutensa viettänyt ei ole voinut välttyä saamasta. Mielikuvana pelottavasta, karmeasta asiasta. Asiasta, joka ei oikeastaan itsessään ole pelottava, mutta joka herättää meissä tunteita niistä peloista, joista kärsimme aikoina jolloin mielikuvan saimme: oli se sitten pelkoa pimeästä, kylmästä, oudosta tai vaikkapa kuolemasta. Kuten myöhemmin myös sarjassa ymmärsimme, itse hahmo oli loppujen lopuksi aika harmiton. Vain oma mielikuvituksemme oli tekevä siitä ylitsepääsemättömän painajaisten vakiovieraan.

Olisi kuitenkin älyllisesti epärehellistä tyytyä käyttämään Mörköä katalyyttina ainoastaan niille peloille, jotka todennäköisesti olemme jo ehtineet syrjäyttää. Kuten elokuvassa todetaan, lapsena moni tulee pelänneeksi kaikenlaista tyhmää. Sen vuoksi onkin järkevää käsitellä aihetta mieluummin tutkielman kuin halvan pelottelun kautta. Mörkö toimiikin elokuvan päähenkilöille juuri siihen tapaan, millä se toimii katsojille alkuperäisessä kontekstissaan: katalyyttina päähenkilöiden omille peloille, jotka nousevat pintaan tuon tuntemattoman ja pelottavan olion saavuttua turvallisen tuntuisesta satumaailmasta meidän maailmaamme, jossa sen ei pitäisi olla. Näin olemme painajaisen, tuon kaikkein puhtaimman pelkotilan, syvimmässä ytimessä.

Elokuvan kauhu syntyy siten juuri tästä ristiriidasta, jonka jokainen lapsena yliluonnollisia asioita pelännyt alitajuisesti muistaa kauhua herättävänä kokemuksena. Mörköä ei nimenä ole siitä syystä syytä erottaa muumimaailman hahmosta sen kummemmin kuin siitä, mikä saattoi asua katsojan sängyn alla ennen kuin vanhemmat tulivat ajamaan sen pois. Tai siitä, mikä tunnetaan synonyyminä mieltä kalvavalle asialle.

Toivottavasti onnistumme siinä.

***

PS. Loppuun on vielä todettava, että vaikka perustelut kulttuuriviittauksille ovat olemassa, emme tietenkään ole oikeutettuja lainaamaan tekijänoikeussuojattuja materiaaleja sinänsä. Emme kuitenkaan tavoittele teoksellamme voittoa, emmekä tule koskaan julkaisemaan sitä missään sellaisessa kanavassa, jossa se voitaisiin käsittää perinteisessä mielessä "julkaisuksi". Näin ollen toiminnassamme ei ole mitään väärää tai laitonta.

Enkä minä ainakaan henkilökohtaisesti koe joutuvani olemaan minkäänlaisessa kiitollisuuden vellassa muille kuin ehkä Tove Janssonin henkiselle perinnölle. Mutta se psykologiasta ja filosofoinnista, ensi viikolla aletaan taas tekemään oikeita käytännön hommia. Ei tämä paljon mainostettu projekti muuten koskaan valmistu!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Veeran viikkopäivitys vko 41

Moi vaan kaikille! :) Eli meillä oli tänään treenit jotka meni omalta osaltani melkosen huonosti. No mutta alotettiin jo 5 mutta kappas kummaa ei päästy sisälle...

Veera Koskela

Aseman Lapset esittäytyy

On tullut aika Aseman Lasten tulla esiin kolostaan ja paljastaa kasvonsa odottavalle yleisölle. Kysyimme kaikilta jäseniltämme seuraavat kysymykset, joihin vastaukset annettiin kunkin luonteenomaiseen tyyliin:

  1. Milloin tulit mukaan Aseman Lapsiin?
  2. Mitä kokemusta sinulla oli teatterista/ilmaisutaidosta ennestään?
  3. Muita harrastuksia?
  4. Miksi halusit teatteriin?
  5. Paras muistosi kerhosta?

Veera Koskela

1) Aloitin heti kun toiminta starttasi! Olin vielä ala-asteella silloin. Pidin kyllä jossain vaiheessa pientä taukoa, mutta nyt olen ollut mukana kolmatta vuotta yhtäjaksoisesti.

2) Ei juuri minkäänlaista.
Lapsena kyllä tuli esitettyä sukulaisille kaikkea mahdollista.

3) Olen aika no life. Piirtä
minen ja musiikinkuuntelu ovat asioita, joita teen paljon. Ja lenkkeilen kun jaksan.

4) Tulimme Iisan kanssa kokeilemaan, millaista siellä (kerhossa) oli. Oli ihan kiinnostavaa nähdä, mitä siellä tehtin ja huomata, että tätäkin (teatteria) voi harrastaa...

5) Hyviä muistoja
on todella paljon. Nykyinen porukka on ihan paras! Ehkä mieleenpainuvin juttu oli kuitenkin ensimmäinen oma näytelmämme ja sen esitys Teatterikuopalla keväällä 2010. Sen lisäksi on jäänyt mieleen ensimmäisen vuoden Kauhujen talo -improvisaationäytelmä. Silloin kun oli vielä mielikuvitusta, koko juttu oli vähän liiankin todentuntuinen. Voi niitä aikoja...

Tiia Lippo

1) Keväällä 2009. Olin silloin vasta viidennellä.

2) Ei mitään kokemusta.

3) Ratsastus ja kitaransoitto ovat sellaisia varsinaisia harrastuksia, mutta lisäksi luen paljon ja kuuntelen musiikkia. Kirjoitan myös itse (!) ja piirtelenkin välillä.

4) Tuuli toi, kun homma alkoi kiinnostaa. Enkä ole lähtenyt tai tule lähtemään kulumallakaan pois!

5) Varmaankin se kun pääsimm
e esittämään ikioman näytelmämme Teatterikuopalle. Myös perinteiset pikkujoulut ovat jääneet hyvin mieleen.

Iisa Mäkipaaso

1) Aloitin silloin kun se alkoi ja olen ollut sen historian aikana tasan yhden kerran poissa.

2) Olin ollut noin vuoden ajan toisessa näytelmäryhmässä. Pohja tulee kuitenkin koulunäytelmistä, joita olen näyttelemisen lisäksi ollut jopa kirjoittamassa ja ohjaamassa.

3) Veeran tapaan vähän no life minäkin, joogaa ja lukemista harrastan näyttelemisen lisäksi.

4) Näyttelemine on vain niin mahtavaa. Rakastan sitä tunnetta kun saa olla joku muu ja heittäytyä täysillä, purkaa tunteita, huut
aa ja tuoda sivupersoonat esille!

5) Paras muisto on "Pienien Ongelmien" ensi-ilta, se kun saatiin kerranki jotain aikaan ja ihmiset vielä taputti sille! Hyviä muistoja on kyllä todella paljon, erityisesti viime vuosilta kun ryhmä on ollut kasassa jo kohtuullisen pitkään samalla ytimellä.

Tuuli Kankaala

1) Iisan kanssa tulin talvella 2009

2) Aikaisemmin olin esittänyt koulun juhlassa jotain perhosenpyydystäjää, mutta en laskisi sitä varsinaisesti teatterikokemukseksi. Oli nimittäin aika lame ja valotkin sammuivat kesken kaiken...

3) Salibandy ja show-/nykyjazztanssi. Ensimmäisessä on tosin se ongelma, että valmentaja karkasi vast'ikään ja toisessa taas se, etten osaa mieltää omaksi vakiharrastuksekseni jotain tanssia...

4) Olen sen luontoinen, etten koskaan erityisesti pala halusta päästä mihinkään, en aikoinaan myöskään teatteriin. Jotenkin sitten vain päädyin paikalle ja lopulta hurahdin siihen hommaan.

5) Tästä porukasta on niin paljon hyviä muistoja (ja minulla niin huono muisti) että vaikea sanoa mitään erikseen... Mutta ryhmä on niin kertakaikkisen mahtava, etten vaihtaisi pois ikinä!


Leena Alasirniö

1) En muista että millon alotin, mutta en ollut mukana ihan alusta asti. Kuulin kerhosta muistaakseni Iisalta joka pyysi minua mukaan, kiinnostuin ja sitten rakastuin näyttelemiseen!

2) Eipä juuri kummoista kokemusta. Ala-asteella tehtiin jotain surkeahkoja näytelmiä, joissa ol
in mukana.

3) En harrasta muuta, mutta piirtelen paljon ja rakastan musiikkia.

4) Se lähti kiinnostuksesta. Vähän emmin aluksi, koska pelkäsin etten osaa näytellä, mutta sitten tajusin, ettei tarvitse olla seppä syntyessään. Muihin ryhmäläisiin tutustuminen oli tärkeää, koska silloin uskaltaa heittäytyä paremmin.

5) Pikkujoulut ovat olleet joka vuosi todella mukavia. Sen lisäksi tietysti näytelmämme "Pieniä ongelmia" ja sen ensi-ilta.


Paula Friman

1) Aloitin 2010 syksyllä. Olin ensimmäisenä vuotena myös toisessa näytelmäryhmässä. Aseman Lapset osoittautui kuitenkin paremmaksi.

2) Aikasemmin olin käynyt toisessa näytelmäkerhossa kaksi tai kolme vuotta.

3) Piano, katutanssi, jooga ja kokkikerhon pitäminen ovat muita harrastuksiani.

4) Tykkään olla huomion keskipiste. Lavalla yleisön edessä oleminen on mahtavaa!

5) Vaikea sanoa mitään yksittäisiä parhaita muistoja. Täällä on aina tosi huippua ja on tosi hienoa, että meillä on näin tiivis ja hyv
ä ryhmä, jossa kaikki ovat kavereita keskenään.




(Lisäksi kaikki olivat iloisen yksimielisiä siitä, että ohjaaja on maailman paras ja kaikki kunnia kaikesta kuuluu pelkästään hänelle. toim. huom.)


Elmo Rautio

1. Aloitin kerhon pitämisen 2008 rahanpuutteen vuoksi. Se oli aluksi osa valtakunnallista Kulttuuri Kasvattaa -hanketta, mutta myöhemmin siitä syntyi oma erityinen ryhmänsä. Virallisesti olimme aiemmin Haukiputaan nuorisotoimen ja nykyisin Haukiputaan 4H-yhdityksen "teatterikerho". Mutta tittelit sikseen.

2. Olen harrastanut näyttelemistä niin kauan kuin muistan ja teatteri on aina ollut osa elämää. Näyttelen edelleen Haukiputaan Nurkkanäyttämössä. Olen esiintynyt muutenkin paljon ja laajasti. Elokuvia olen kuvaillut niin kauan kuin on ollut kamera jolla kuvata.

3. Katson paljon elokuvia ja luen erilaisia tekstejä. Muita harrastuksiani ovat videopelit ja penkkiurheilu, erityisesti jääkiekko.

4. Ymmärrän kysymyksen niin, että miksi halusin alkaa ohjaajaksi. Kai se tulee luonnostaan, kun on niin paljon näytellyt. Minulla on kuitenkin aina ollut visioita ja tämä kerho on antanut hyvän pohjan harjoitella ja kehittyä myös tällä saralla. Lisäksi tämä harrastus tukee pedagogisten taitojeni kehitystä, joita tarvitsen tulevassa ammatissani.

5. Kliseet ensiksi: erittäin hienoja muistoja on todella paljon. Jos pitää yksi valita, niin näytelmä "Pieniä Ongelmia" Haukiputaan Teatterikuopalla on ehdottomasti yksi niistä.

torstai 6. lokakuuta 2011

Iltapuhdetta syysiltoihin

Elmo Rautio
___________

Ehtoota.

Kotiuduin juuri rakkaan harrastukseni jääkiekon parista (Kärpät vei Tapparaa 2-1 ja nousi sarjakärkeen!!). Ulkona sataa kaatamalla ja yöksi on luvattu myrskyä. Kuulemma pahinta vuosiin. Hui.

Yliopistolaisena huominen ei tarjoa edes opintojen riemua ja muutenkin kaikki "hyödyllinen ja tärkeä" tekeminen on torpattu ainakin viikoksi eteenpäin. Mitä siis tällaisena tylsänä arki-iltana tekisi? No, tietenkin töitä.

Tai ei nyt varsinaisesti töitä. Tai kyllä sittenkin. Kyseessä on nimittäin Aseman Lasten elokuvaprojektin kaikkein teoreettisin käytännön asia, jolla on kuitenkin juuri se kaikkein suurin merkitys lopullisen tuotoksen kannalta: käsikirjoituksen laatiminen. Ajattelin tässä kirjoituksessa avata vähän tuota prosessia, jota kuvaa kaikkein parhaiten kulunut sanapari luomisen tuska.

Elokuvaprojektissa idean saaminen on kohtuullisen helppoa. Jopa moni sellainen, joka ei ole koskaan ajatellutkaan elokuvakäsikirjoituksen laatimista, on saattanut keksiä aivan loistavia ideoita potenttiaalisille mestariteoksille. Miksi MM95:sta ei tehdä elokuvaa? Tai Pentti Linkolasta? Tai tilanteesta, jossa tyttö rakastuu ystävänsä identtiseen kaksoisveljeen? On hienoa, että valtaosalla ihmisistä on tämän verran luovuutta. Luovuuden muuttaminen konkreettiseksi tuotokseksi kysyy kuitenkin sisua, johon harvemmalla riittää rahkeita.

Käsikirjoittajat jäävät usein ohjaajien varjoon elokuvatuotannossa, mutta rohkenen väittää, että juuri heillä on kaikkein olennaisin rooli koko projektin onnistumisen kannalta. Hyvää käsikirjoitusta on vaikea pilata, mutta paskasta plarista on pirun vaikea vääntää jotain, mitä edes parhaalla tahdolla voi kehua hyväksi. Ja mitä paineita se minulle asettaakaan! Voi voi...

Käsikirjoittaja ei ole Jumala, joka luo tyhjästä jotain joka toimii välittömästi. Ennemminkin käsikirjoittaja on (ainakin tällaisessa amatööriprojektissa) arkkitehti, rakennusmies ja tuotantopäällikkö yhtä aikaa - ja mikäli toimii myös ohjaajana, sisustussuunnittelija samaan syssyyn. Siinä sitä urakkaa riittääkin!

Käsikirjoittajan on otettava ideat ja muutettava ne konkreettisiksi, jäsennellyiksi ajatuksiksi, joita kenen tahansa pitää kyetä tulkitsemaan ja ymmärtämään. Lisäksi käsikirjoittajan on otettava huomioon kaikki mahdolliset olemassaolevat tosi seikat aina näyttelijöiden luonteesta käytettävissä oleviin aineistoihin asti. Ja kuitenkin päähuomio pitäisi olla tarinassa, jonka pitäisi olla ymmärrettävä, tehokas ja pyrkiä herättämään jonkinlaisia reaktioita. Samalla ohjaajapuoli tässä Jekyl/Hyde-keitoksessa miettii päätä pahkaa tarinan visuaalista esitystä.

Kadehdin tosissani niitä Hollywoodin tähtikäsikirjoittajia, joiden ei tarvitse muuta kuin suoltaa sielujensa syvimmät kulmat paperille ja joku muu toteuttaa ne hänen puolestaan. Olisi mahtavaa, jos budjetti olisi mittaamaton ja kaikenlainen käytännön toteuttamienn olisi jonkun muun päänsärky. Vaan kun ei ole. Valitettavasti haluan toteuttaa tämän idean ihan itse ja juuri tässä kyseisessä tilanteessa. Sillä periaatteella rohkenen väittää, että tässä on kyse taiteesta sen kaikkein perimmäisessä merkityksessä: ihmisen vilpittömästä halusta vapaaehtoisesti ja omaehtoisesti viihdyttää itseään ja toisiaan. Ja juuri se on mielestäni tämän vetämäni ryhmän kaikkein paras puoli.


***

Elmo Rautio on 20-vuotias haukiputaalaissyntyinen historianopiskelija, teatteri- ja kulttuuriharrastaja. Intohimoisena lätkäfanina ja yhteiskunnallisena keskustelijana tunnettu elämäntapateatterilainen ja kolmen Laudaturin ylioppilas on toiminut Aseman Lasten ohjaajana aina vuodesta 2008 saakka. Hän on työskennellyt ohjaajana myös Kiiminkijoen opiston tehtävissä. Näyttelijänä hän on tullut tunnetuksi Haukiputaan Nurkkanäyttämön jäsenenä ja tähdittänyt muun muassa näytelmiä "Decamerone", "Terveydeksi" ja Sofi Oksasen kirjaan perustuvaa tragediaa "Puhdistus". Elokuvapuolella hänen ansionsa painottuvat elokuva-arvioiden kirjoittamiseen, joita hänelle on ehtinyt kertyä kolmisen sataa.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Syksy saapuu, Mörkö lähestyy

Hmm... Onpas siellä koleaa. Ja yhtäkkiä niin kamalan hyistä.

Mörkö taitaa olla liikkeellä.

Jo viime kesänä youtubeen ehtineen teaser trailerin julkaisu tässä blogissa lienee siis jo paikallaan. Kyse on lähinnä leikkauspöydän alle tipahtaneiden filminpätkien uusiokäytöstä Mörkö-teemalla, mutta onpahan silti kerännyt jo melkein 500 katsojaa youtubessa!

Katso video YouTubesta HD-laadulla!





Uutta traileria saadaan odottaa ainakin lokakuulle. Siihen asti, pysykää kanavalla!

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Teaser juliste nyt ulkona!

Mörkö on ottanut tuulta helmojensa alle ja lähestyy hyvää vauhtia. Tällä kertaa kehissä on jo jonkinlainen teaser juliste.





Samalla kertaa lanseeraamme elokuvan taglinen: "pelko on todellista"

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Mörkö tulee todelliseksi joulukuussa!

Mörkö. Kukapa ei olisi joskus pelännyt tuota hyytävää, synkkää, pahaenteisesti ärisevää hahmoa? Lähes jokainen 90-luvulla lapsuuttaan elänyt on takuulla saanut ensimmäiset todelliset kauhukokemuksensa juuri tuosta hahmosta. Siinäpä siis loistava aihe seuraavalle projektillemme, joka on kauhuelokuva yksinkertaiselta nimeltään "Mörkö"!

"Mörkö on elokuva lapsuuden peloista, jotka hiipivät esiin aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten jäädessä lukkojen taakse vanhaan kouluunsa. Kouluavustajan saapuessa pelastamaan heidät yllättää mystinen matkalainen, joka puhuu sekavia hyytävästä hirviöstä, joka pian olisi tuleva heidän luokseen. Usko on koetuksella, kun pimeä syysilta muuttuu yllättäen entistä kylmemmäksi. Kuka tietää, mitä lokakuun synkkyyteen voikaan kätkeytyä..."

Kaavailtu ensi-ilta on 14.12.2011. Vapaaseen jakoon työmme saapunee hieman myöhemmin.

torstai 1. syyskuuta 2011

Aseman Lapset aloittaa bloggaamisen!

Aseman Lapset on haukiputaalainen harrastajailmaisutaideryhmä. Vaikka kyseessä on melkoinen sanahirviö, pähkinän kuoressa se tarkoittaa sitä, että 1) kyse on harrastuksestamme 2) harrastuksemme on ilmaisutaide ja 3) olemme vakiintunut ryhmittymä.

Olemme toimineet vuodesta 2008 saakka, ensin Haukiputaan nuorisotoimen ja sittemmin Haukiputaan 4H-yhdistyksen alaisena. Ryhmämme ydinporukka on ollut kasassa alusta saakka.

Toimintamme käsittää vähän kaikenlaista ilmaisutaiteeseen liittyvää, minkä vuoksi olemme luopuneet vanhasta tittelistämme "teatterikerho", vaikka se onkin varsinainen päälajimme. Viime vuodet olemme keskittyneet isoksi osaksi elokuvataiteeseen.

Ryhmämme jäsenet ovat 1996-1997 syntyneitä haukiputaalaisia nuoria. Useimmat heistä ovat kotoisin Asemakylältä, mistä myös ryhmämme nimi on peräisin. Harjoitamme edelleen toimintaamme pääasiassa Asemakylällä. Ohjaajanamme on alusta saakka toiminut haukipuutalaissyntyinen teatteri- ja kulttuuriharrastaja Elmo Rautio.

Tänne sivulle kootaan tietoa toiminnastamme ja odotettavissa on myös jonkinlaista multimediaa. Lisäksi julkaisemme mahdollisuuksien mukaan jäsentemme tuumailuja kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä. Tervetuloa seuraamaan!



Aseman Lasten tuotoksia:

  • 2008-09 "Kauhujen talo" - kokeellinen episodinäytelmä, joka toteutettiin täysin improvisoituna.
  • 2009-10 "Pieniä ongelmia" - ensimmäinen "oikea" näytelmä, esitetty Haukiputaan teatterikuopalla keväällä 2010.
  • 2010-11 "Videoprojekti" - kolmesta erillisestä videoteoksesta koostuva tuotos, jossa ovat mukana "elokuvatraileri", "uutispätkä" ja "asiaohjelma".
  • 2011-12 "Mörkö"