Hetki on kerrassaan herkkä.
Keskiviikkoilta ei ole koskaan tuntunut näin mahtavalta. Vain hetkeä aiemmin olin saanut olla osallisena tilanteessa, jollaiseen harva koskaan elämässään pääsee: oman elokuvan ensi-ilta! Olimme kokoontuneet tilaisuuteen kello 18 illalla ainoaan oikeaan paikkaan, autenttiselle kuvauspaikalle, julistamaan tätä ainutkertaista hetkeä. Puitteet olivat kunnossa ja ruokakin erinomaista, mutta ennen kaikkea hetkestä teki tärkeän se tie, joka siihen päästäksemme oli kuljettava.
On käsittämätön tunne nähdä oman tuotoksena piirtyvän uljaana videotykistä valkokankaalle, kuulla itse sommittelemansa äänimaailman kajahtavan ulos kaiuttimista ja ennen kaikkea: nähdä omasta mielikuvituksessa syntynyt tarina kerrottuna julki elokuvataiteen keinoin. Itsensä toteuttaminen ei ole koskaan ollut tämän konkreettisempaa.
Olemme tehneet tämän elokuvan eteen käsittämättömän määrän työtä. Ja täysin omaksi huviksemme. Näyttelijöille tämä on ollut harrastus, eikä minun projektista saamani kerho-ohjaajan palkka kata edes murto-osaa siitä työmäärästä, minkä olen tähän elokuvaan käyttänyt. Jokaista kuvattua minuuttia kohden sisältyy valtava määrä suunnittelua ja harjoittelua. Jokaista valmista minuuttia kohden sisältyy tunteja raakaa editointia. Yhteensä elokuvaa on työstetty varovaisesti arvioiden yli 140 tuntia - melkoinen lukema minkä tahansa alan työntekijälle.
Vaikka monen monta kertaa mietin projektin aikana, minkä ihmeen takia olen tähän hommaan ryhtynyt, ei koskaan tehnyt mieli luovuttaa. Tämä homma pyörii puhtaasti intohimosta. Vain se saa ajamaan joka keskiviikko Oulusta Haukiputaalle (n. 20 km) pitämään 1,5 tuntia pienipalkkaista kerhotoimintaa. Vain se saa 20-vuotiaan opiskelijapojan jaksamaan tenttiin lukemisen jälkeen avata vielä läppärinsä ja käyttää seuraavat 2-3 tuntia editoidakseen jo valmiin kohtauksen uudelleen. Ikävä kyllä se on myös se, joka saa makaamaan silmät auki yön pimeinä tunteina ja miettimään, miten seuraavan viikon avainkohtaus toteutetaan (väittäisin jopa, että suurin osa tätä elokuvaa varten kehitetyistä visioista on syntynyt juuri näin).
Mutta silti siitä osaa nauttia. Ja mikäs siinä kun syytäkin on: lopputuloksesta on kaikki syy olla todella ylpeä!
Paitsi elokuvasta, olen ennen muuta ylpeä mahtavista näyttelijöistäni, jotka saamaan sen aikaan. Aseman Lapset on paljon muutakin kuin kasa näyttelijöitä ja ohjaaja: se on innovatiivinen työyhteisö, jossa jokaisen sanalla on arvoa ja jossa asiat tehdään kun niin päätetään - vaikeuksista välittämättä. Kun elokuvaan täytyi saada tekoverta, läksi eräskin näyttelijä kesken kaiken sitä kotonaan tekemään. Elokuvan Mörkö taas on valmistettu yläasteen kuvataiteen tunneilla. Eikä sovi myöskään unohtaa sitä, että kaksi muistitikkua ovat käytännössä asuneet luonani viimeiset kaksi kuukautta, eikä kumpikaan niistä ole minun.
Yhtä kaikki, työyhteisön lisäksi Aseman Lapsia sitoo työyhteisöäkin enemmän yksi asia: ystävyys. Sen pohjalle on erittäin helppo rakentaa mitä tahansa tarinaa, jossa tuo aliarvostettu voima peittoaa suurimmatkin pelot.
On ollut kunnia olla mukana tässä projektissa.
Elmo Rautio
KATSO MÖRKÖ-ELOKUVA YOUTUBESTA!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti