Pintaa syvemmälle

Jäärouva-elokuvan käsikirjoitus on loppusuoralla. Tässä vaiheessa lienee paikallaan hieman raottaa, millaisesta tarinasta tässä onkaan kysymys.

Kyseessä on siis kautta aikojen toinen pitkän elokuvan käsikirjoitukseni. Mörkö oli ensimmäinen, tämä on toinen. Mörkö 2:n ja tulevan Jouluelokuvamme käsikirjoituksia ei näihin voi verrata, sillä ne oli tarkoitettu lyhärien, noin 20-minuuttisten elokuvien käsikirjoituksiksi. Näillä näkymin Jäärouvasta tulee myös tähän mennessä pisin elokuvamme, arvion mukaan materiaalia on 60-80 minuuttiseen elokuvaan. Arviointi on kuitenkin tässä vaiheessa vielä hyvin hankalaa, muun muassa Mörön kohdalla erehdyin lopputulokseen verrattuna liki vartilla.

Kaikki elokuvamme ovat tähän mennessä käsitelleet jollain tavalla pelkoa. Elokuvassa Mörkö lapsuuden käsittelemättömät pelot hiipivät esiin kummallisten tapahtumien myötä, kun taas Mörkö 2:ssa pureuduttiin pelon vaikutuksiin. Pelko onkin mielestäni erittäin kiehtova osa ihmismielen toimintaa ja sitä on aina mielenkiintoista tutkiskella. Uusimmassa elokuvassamme jätämme pelon tunteet kuitenkin yleisölle ja otamme käsittelyyn aivan uuden aiheen: surun ja ahdistuksen.

Jäärouva lähti liikkeelle ajatuksesta risteyttää keskenään Tove Janssonin tarumaailman kenties erikoisin "pahishahmo" ja klassinen tarina mielen järkkymisestä. Alkuperäisteoksessa Taikatalvi Jäärouva (toiselta nimeltään Suuri Pakkanen) toimii vertauskuvana keskitalven armottomuudelle, joka kansansaduille ominaisella tavalla on puettu eräänlaiseen ihmishahmoon. Tämä kohtalonomaisesti toimiva luonnonvoimain ruumiillistuma avasi oivan mahdollisuuden käsitellä järkkyvän ja masentuneen mielen tyyppitunnetilaa, vääjäämättömyyttä.

Itse koen vääjäämättömyyden tunteen ehkä ahdistavimpana ajatuksena, mitä voin ajatella. Käsitys siitä, etten itse kykene vaikuttamaan oman elämäni suuntaan tai tuleviin tapahtumiin on lamauttava ja kauhistuttava. Masentuneelle mielelle ajatus on hyvinkin ominainen, mikä näkyy suoraan elämänhallinnan menettämisenä tai siitä vapaaehtoisesti luopumisena. Ihminen antautuu ajopuuksi "kohtalon" rattaisiin, mikä ei sovi käsitykseemme vapaasta tahdosta tai inhimillisestä olevaisuudesta. Jäärouva-elokuvan päähenkilö on kovia kokenut opiskelijatyttö, joka tulee kokemaan juuri tällaisia tunnetiloja.

Mörkö-elokuvan tapaan Jäärouva on vahvasti psykologinen kauhuelokuva, jossa tällä kertaa on painotettu enemmän päähenkilön subjektiivista kokemusta kuin hahmojen välisiä ihmissuhteita. Tässä mielessä elokuva on enemmän kauhutrilleri siinä missä Mörkö oli kauhudraama. Trillerimäiset piirteet tulevat paitsi psykologisesta latauksesta, myös siitä tosi asiasta, että elokuva pelaa paljon jännityksen kasvattamisella ja odotuksilla, ennen lopullista räjähdystä.

Yhden päähenkilön elokuva on huomattavan haasteellinen käsikirjoittajalle, jonka pitäisi kyetä tasapainoilemaan tunnetilojen ilmaisun ja aidontuntuisen draaman välillä. Kirjailijoilla homma hoituu helposti minä-kertojan avulla, mutta elokuvataiteessa se ei ole aivan niin yksinkertaista. Ratkaisuni on ollut kirjoittaa hyvää tarinaa pitäen fokuksen aina päähenkilössä ja hänen tunteissaan. Iso osa tästä tehdään kuitenkin vasta kuvauspaikalla ja edintointipöydän ääressä.

Tyyliltään elokuva jatkaa Mörkö-elokuvan puhtoista ja rosoista, terävää ja pehmeää, ammattimaista ja kotikutoista yhdistelevää linjaa. Tavoitteena on tyylikäs, talvimaisemilla ja pimeydellä väritetty elokuva, joka kaikessa järkyttävyydessään on visuaalisesti kaunis. Tämä on otettu huomioon myös käsikirjoituksessa, joka antaa tilaa tunnelmoinnille. Tunnetilojen vaihtuvuus, nopeakin sellainen, on olennainen osa tätä elokuvaa.

Odotan mielenkiinnolla, millaiseksi tämä elokuva lopulta muotoutuu! Kahden elokuvan kokemuksella tiedän, ettei lopputulos koskaan vastaa aivan sitä, mitä käsikirjoitusvaiheessa on mielessään pyöritellyt. Toivottavasti lopputulos pyöristyy kuitenkin parempaan päin, eikä suuria myönnytyksiä helpommille ja heikommille ratkaisuille tarvitse antaa.

Elmo Rautio