Olen aivan poikki. Kerta kaikkiaan.
Takana on koko elämäni hulluin viikonloppu. Perjantai-illasta kello 18 lähtien olen tehnyt elokuvaa käytännössä yötä päivää - ensin oikeasti päivällä ja sitten unissani yöllä. Yhteensä 25 tuntia raakaa kuvaustyötä kahdessa ja puolessa vuorokaudessa on epäinhimillinen suoritus keneltä tahansa, mutta järkyttävintä hommassa on se, että me teimme tämän omasta halustamme, ilmaiseksi ilman mitään taloudellista hyödyntavoittelua. Olemme hulluja.
Mutta asiaan. Kaikkien huulilla lienee nyt kysymys, missä nyt mennään? Minä kerron sen teille: me teimme sen! Saatoimme kuvaukset loppuun ennätysajassa, kahdessa ja puolessa vuorokaudessa. Meillä oli mahdollisuus jatkaa keskiviikkona, mutta päätimme sunnuntai-illan lähestyessä, että kyllä tämä menee. Hämärän rajamailla, nälkäisinä ja väsyneinä puskimme raja-aitojamme tuonnemmaksi, kunnes sunnuntai-iltana kellon ollessa 21:35 saimme päästää ilmoille helpotuksen huokaisun. Se oli ohi!
Tällä hetkellä tuntuu täysin uskomattomalta. Kaiken järjen mukaan tämän ei pitänyt olla mitenkään mahdollista. Yhteensä 17 kohtausta sisältävä elokuvamme ei mitenkään voinut tulla valmiiksi yhdessä viikonlopussa. Edelleen korostan, että normaali tahtimme on ollut kaksi kohtausta viikossa. Nyt ahkeroimme muun muassa lauantaina 7,5 kohtausta yhteen päivään.
Miten tämä sitten oli mahdollista? Lienee syytä korostaa, että juuri minkäänlaisia kompromisseja ei kuvausten taiteellisen tason suhteen tehty. Emme leikanneet käsikirjoitusta (päinvastoin, jouduimme jopa laajentamaan sitä) tai jättäneet kohtauksia pois. Me vain vedimme työhaalarit päälle ja ahkeroimme ennennäkemättömällä tavalla. Jokainen ryhmän jäsen laittoi itsensä peliin 110 %:sti, kenenkään työmoraalista ei jäänyt mitään epäselvyyttä. Vaikka kuvauspäivät venyivät yli lakisääteisen työajan, kukaan ei valittanut kuuluvasti tai yrittänyt sabotoida toisten motivaatiota. Vaikka näyttelijät tarpoivat umpihangessa tunteja ja hytisivät kylmässä vähissä vaatteissa, ei valituksen ääniä kuulunut. Jos jokainen ryhmä tässä maailmassa toimisi samalla tavalla, meillä ei olisi mitään ongelmia.
Ja lopputulos? Hankalahan sitä vielä tässä vaiheessa on sanoa, mutta jo tässä vaiheessa voin sanoa, että kyseessä on parasta elokuvataidetta, mitä olemme koskaan tehneet. Tulette haukkomaan henkeänne Tuuli Kankaalan roolisuoritukselle, Iisa Mäkipaason loisteliaalle lavastustyölle ja elokuvan visuaaliselle ulkoasulle, jossa ei CGI:tä tai muita vippaskonsteja käytetty. Lopputuloksena on naturalistisen rujo, kotikutoinen ja rosoisen kaunis elokuva, jonka tarinan tehosta ehdimme itsekin vaikuttua viikonlopun aikana moneen otteeseen. Muutenhan emme olisi tähän pystyneet.
Tietysti pieni kiire aina näkyy jollain tavalla lopputuloksessa ja joitain pieniä juttuja yksinkertaisesti ei ollut aikaa kuvata. Mutta takaisin Jokikylään emme varmasti ole lähiaikoina menossa. Itse asiassa pidämme nyt ansaitun tauon koko tästä projektista ja palaamme asiaan vasta hiihtoloman jälkeen.
Itselläni on seuraavaksi edessä työn viimeinen kolmannes (ensimmäiset kaksi ovat käsikirjoittaminen ja kuvaaminen), leikkaus ja editointi. Täytyy sanoa, että aivan lähiaikoina en tule siihen hommaan ryhtymään, sen verran piippuun olen itseni vetänyt. Mutta eiköhän tästä viikossa parissa tokene. Pidämme edelleen kiinni siitä, että elokuvan ensi-ilta on maaliskuun lopulla, 27.3.2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti